Paolo Giordano 2008
WSOY 2010
Maaliskuun alkupuolen olin matkoilla ja tämä oli minulla matkalukemisena. Luin tämän loppuun jo melkein kaksi viikkoa sitten, mutta en ole ehtinyt kirjoittaa mitään ja matkalta ostamani kirja on sekin jo melkein loppuun luettu niin pitää hoitaa tämä ensi alta pois.
Ihastuin alussa kauniiseen ja kuulaaseen (aika monissa lukemissani arvioissa on kirjasta käytetty sanaa kuulas ja niin käytän minäkin, koska se pitää niin paikkansa tässä tapauksessa) kieleen ja tarinaan. Alice ja Mattia ovat molemmat yksinäisiä sieluja, lapsuuden traumojensa henkisesti rampauttamia. Molemmat purkavat tuskaansa satuttamlla itseään; Alice näännyttämällä itseään nälkään ja Mattia viiltelemällä itseään. Toisistaan he löytävät sukulaissielun, mutta riittääkö se?
Minulle tuli tästä mieleen David Nichollsin Sinä päivänä, ehkä siksi, että kummankin kirjan päähenkilöt eivät oikein osaa tarttua rakkauteen, vaikka se on ihan nenän edessä. Muuten näillä ei paljon yhteistä ollut. Ja itse asiassa pidin Nichollisista enemmän. Tämä oli surumielinen ja kauniisti kirjoitettu, mutta loppu ärsytti minua ihan suunnattomasti ja sen takia, kirja ei täyttä hyväksyntääni saanut. Liian paljon jäi sanomatta matkan varrella.
Reading globally: Italia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti