torstai 31. joulukuuta 2009

Ruusumadonna


Tuija Lehtinen
Otava 2005

-Buongiorno, miellyttävä miesääni tervehtii. Tähän saakka Isla on oppinut välttämään äkkirakastumiset niin Suomessa kuin Italiassakin. Mutta tässä miehessä on jotain joka kiehtoo heti. Isla vilkaisee huojentuneena miehen nimetöntä.

Nuori medianomi Isla Kaarna on muuttanut Roomaan ja työskentelee lahjamyymälässä Pantheonin lähellä. Lisäksi hän opastaa kulttuurimatkalaisia ikuisen kaupungin nähtävyyksiin ja tekee haastatteluja Suomen televisioon.

Kun komea, hyväkäytöksinen Luca Savini pyytää treffeille, Isla tietää, että voisi polttaa näppinsä pahan kerran. Mutta hän myös tietää, että katuisi loppuikänsä, ellei suostuisi kutsuun.

Luca osoittautuu täydelliseksi hurmuriksi ja herrasmieheksi. Onnea varjostaa vain miehen jatkuvaa huomiota vaativa suku. Kuinka pitkälle Isla on valmis sietämään latinalaisia tunnemyrskyjä?


Mission accomplished! Sainhan mä sen 50 täyteen! Rimaa hipoen ehkä, mutta kumminkin.

Tuija Lehtisen romaanit ovat kyllä viihdettä parhaimmillaan. Huumori kohdallaan ja muutenkin niin ihanan leppoisia. Vähän mua ärsytti kirjan loppu, mutta minkäs teet. Tälle on tullut jatkoa, joten palailen Islan suhdekiemuroihin hyvinkin pian. Sitä odotellessa. Jes, nyt voin siirtyä uuden vuoden vastaaottamiseen hyvillä mielin.

Kuva

Viivi ja Wagner - Pannaan haisemaan, elämä on lyhyt!

Juba
Otava 2001




-Wagner, tiedätkö mikä on elämän tarkoitus?
-Tiedän.
-Ai?! No mikä?
-En kerro.
-Mikset? Kerro nyt. Haluan tietää!
-Älä intä.


Taas yksi hätäinen löytö kirjastosta. En ole mikään suuri Viivi ja Wagner -fani, vaikka luen kyllä sarjiksen aina kun sellaiseen törmään ja onhan niissä ihan hauskoja juttuja välillä. Mitään tosi hauskaa sarjista tässä ei mun mielestä ollut, vaikka ihan hauskoja juttuja löytyikin.

Kuva

Maisa ja Kaarina: Naisten lajit

Sari Luhtanen & Tiina Paju
Otava 2009


Maailma on täynnä ryppyotsaisia naisten liikuntaoppaita - tässä on vihdoin vastaisku!

Maisa ja Kaarina löytävät liikunnan iloa alennusmyynnin sovituskoppijumpasta ja muistuttavat mehukkaan perheriidan kalorinkulutuspotentiaalista. Parivaljakko käy läpi arjen teholajit mykkäkoulusta moderniin kymmenotteluun, ja armoton lajivertailu paljastaa, mitä yhteistä on muun muassa shoppailulla ja mäkihypyllä.


Tämän kävin hätäisesti lainaamassa tänään kirjastosta ja lukaisin nopeasti. On tässä vähän huijauksen makua, kun tekstiä on näin vähän, mutta kirja kuin kirja. Ihan hauska. Olen elinikäinen anti-urheilija ja että tämä kirja oli kyllä ihan piristävä.

Kuva

Maisa ja Kaarina: Täysipainoinen nainen

Sari Luhtanen & Tiina Paju
Otava 2006

Täysipainoinen nainen

Mistä löytäisi sisäisen rauhan - tai edes paidan, joka peittää navan?
Laihtuuko nainen, jos kesäheila on vihannes?
Ovatko valheetkin nykyään paksumpia?
... vai pitäiskiö sittenkin hankkia kevyempi vaaka?

Maisaa ja Kaarinaa eivät pienet takaiskut pidättele. Nämä naiset osaavat nauraa niin itselleen kuin miehillekin ja puhdistuskuureille siinä missä pikkuhousumuodille. Vain alennusmyynti on heille äärimmäisen vakava asia.

Energinen parivaljakko Maisa & Kaarina tunnetaan muun muassa Naisen nyrkkisäännöt -kirjasta (2004) sekä albumeista Satunnaisia sankarittaria (1996), Tähdet kertovat (1998), Nainen on aina nainen (2001), Kaiken takana on nainen (2002) ja Yhden koon kuningattaret (2003).


Sarjassamme Marjea-yrittää-epätoivoisesti-lukea-50-kirjaa-vuodessa, osa 47. Tutustuin näihin Maisa ja Kaarina -sarjiksiin Anna -lehden ansioista, no aika kauan aikaa sitten. Muistaakseni olen lukenut nuo aiemmatkin kokoelmat joskus. Minusta nämä ovat varsin mainioita sarjiksia naisen elämästä, mutta toimivat ehkä paremmin kerran viikossa luettuina strippeinä kuin, että lukee kaikki melkein putkeen parin päivän aikana.

Kuva

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Linnavuoren aaveratsastajat

Merja Jalo
Otava 1994

Nummelan ponitallilaiset vauhdissa

Riimusaaressa käynnistyvät arkeologiset kaivaukset, ja ratsastusleirillä olevat ponitallilaisetkin saavat osallistua niihin. Voisiko Kikka Lahti ystävineen enempää kesälomalta toivoa - etenkään kun vanha taru viikinkiaarretta vartioivista aaveratsastajista näyttää käyvän toteen...


Hihii, toinen heppakirja perään, enempää mulla ei näitä sitten olekaan. Mietin samaa, kuin jo silloin vuosia sitten, että miten vanhoja nämä henkilöt oikein ovat olevinaan? Kuvittelisin, että suunnilleen teini-ikäisiä, mutta toisaalta joissakin asioissa he ovat hirveän lapsellisia... Tämäkin oli aika hauska paluu menneisyyteen. Lievittävät ainakin toistaiseksi himoani lukea koko sarja.

Ruunalankosken salaisuus

Merja Jalo
Otava 1993


Suosikkisarja Nummelan ponitallilaisista jatkuu

Lapin kevät lumoaa Kikka Lahden ja muut Nummelan ponitallilaiset, jotka viettävät hiihtolomaa tunturihotellissa. Mahtava ratsastusmaasto ja koskematon luonto saavat varsinkin luontokuvauskilpailuun osallistuvan Päkä Kiisken haukkomaan henkeään.

Mutta Kikka aistii ilmassa vaaran eikä aikaakaan kun lomalaiset ovat seikkailun hurjissa pyörteissä.


Juttuhan menee niin, että haastoin itseni vuoden alussa lukemaan 50 kirjaa vuoden 2009 aikana ja nyt olen vähän jäljessä tavoitteesta. Oli siis pakko tarttua tällaiseen ohukaiseen nuortenkirjaan vanhempien luona käydessä. Tosin se oli aika hyvä ajatus, koska jostain syystä olen viime aikoina tuntenut palavaa halua lukea kaikki Nummelan ponitalli-kirjat putkeen. Uusimpia kirjoja en tietysti ole edes lukenut eikä mulla ole aavistustakaan siitä montako niitä tähän mennessä on ilmestynyt. Nämä olivat niin mun suosikkeja nuorempana. Mut miten noloa oikeastaan on kaksvitosena kävellä kaupunginkirjastoon ja lainata vino pino hevoskirjoja, joita luki onnellisena 10-15 vuotta sitten? Onhan siellä tietysti se itsepalvelupistekin...

Itse kirjasta en voi sanoa mitään pahaa. Pelkäsin vähän, että jos tää onkin mun mielestä ihan tyhmä nykyään, mutta vaikka kirja herätti hieman kaihon sekaista huvittumista, niin silti mun mielestä Merja Jalo kirjoittaa edelleen ihan parhaat hevoskirjat!

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Pojan kuolema

Veikko Huovinen
WSOY 2007


"Millainen Pekka oli luonteeltaan? Siinäpä vasta arvoitus. Tunsin hänet ja en tuntenut. Hän oli varsin erikoislaatuinen pojaksi ja nuoreksi mieheksi. Hyvin kirjava punos, pahimmillaan kuin riimuverkon imake. Herttaisuus, lukeneisuus, haavemielisyys, humaanisuus ja avuttomuus käytännön asioissa taistelivat groteskiuden, itsepäisyyden, satiirisen nokkeluuden, laiskuuden, ylimielisyyden ja kriittisen älyn kanssa. Pikkusielu hän ei ollut."

Lokakuun 16. päivänä vuonna 2005 Pekka Kalevi Huovinen, 41, meni Pieneen-Kiimasjärveen. Hänet löydettiin ja haudattiin keväällä 2006.

Lahjakas poika oli jo sitä ennen ajautunut syrjään. Opinnot olivat jääneet kesken jo vuosia sitten, ja Pekka oli päätynyt erakoksi Hailuotoon mökkiin, jonka huolehtivat mutta voimattomat vanhemmat olivat mielessään ristineet Yksinäisyyden taloksi. Hoitojaksot ja lääkkeet eivät nekään olleet purreet voimat vievään masennukseen.

Pojan kuolema on Veikko Huovisen koruton mutta lämmin teos. Se on isän viimeinen viesti, kirja pojan kuolemasta mutta myös hänen elämästään ja siitä mitä jäljelle jää. Kirjailija toivoo, että siitä on apua muille vastaavassa tilanteessa oleville omaisille.


Ei ehkä helpoin kirja aloittaa tutustuminen Huovisen tuotantoon, mutta kauniisti hän kirjoitti oman poikansa elämästä ja kuolemasta. Pidin kovasti Huovisen kirjoitustyylistä. Esittelytekstin viimeinen kappale oikeastaan kertoo kaiken olennaisen.






Nouse siivillesi

Teuvo V. Riikonen & Timo Sjöman
Kirjapaja 1999


MISTÄ ON HYVÄ ITSETUNTO TEHTY? MIKÄ RIITTÄÄ ELÄMÄN TARKOITUKSEKSI? MILLAISET OVAT TOIVEVANHEMMAT? MITÄ NUORET PELKÄÄVÄT? MIN NUORI USKOO?

Tämä lahjakirja on syntynyt satojen nuorten avustuksella. He ovat kirjoittaneet omat mielipiteensä, kysymyksensä ja rukouksensa. Kirjan tekijät ovat pitkän linjan ammattilaisia nuorisotyössä ja itsekin nuorten vanhempia. He käyvät kipeää ja kunnioittavaa vuoropuhelua lukijoitten kanssa.


Jälleen mummon lahjaksi antama kirja. Tällä kertaa rippilahja. Voi olla, että olen tätä selaillut aiemmin, mutta nyt vasta luin kannesta kanteen. 15-vuotias Marjea olisi ehkä saanut tästä enemmän irti, mutta 25 -vuotias Marjea on muuttunut niin paljon ihmisenä kymmenessä vuodessa, että melko kylmäksi jätti. Eniten tykkäsin noista kohdista mihin oli koottu nuorten omin sanoin heidän mielipiteitään hyvästä isetunnosta, peloista ja toiveista yms. Muistui mieleen millaista oli olla 15 -vuotias. Ei tullut ikävä niitä aikoja.

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Kaikkea hyvää sinulle

Anna-Mari Kaskinen & Kerstin Hess
Kirjapaja 2002

Hengellisiä runoja matkaan lähdöstä ja uskosta.


Sain tämän omistuskirjoituksen perusteella näköjään 18-vuotislahjaksi mummoltani. En kaiketi kokenut tätä oikein omaksi jutukseni, kun en tätä silloin lukenut. Nyt olen joulun ajan vanhempieni luona ja päätin vihdoin tarttua tähän. Ei nämä runot vedonneet minuun. En tosin odottanutkaan sitä, mutta tulipa luettua.
Lisäys 27.12. Unohdin mainita, että kirja oli kuvitettu kauniisti. Jotain akvarelleja ne kai on...? Joka tapauksessa, kauniita olivat katsella.

tiistai 22. joulukuuta 2009

Haaste

Olen törmännyt nyt tähän haasteeseen useammassa blogissa ja oli pakko tarttua haasteeseen, kun Marielka haastoi kaikki oman haasteensa lukeneet blogissaan.


1. Mikä kirja itketti?

Hm, aika monet kirjat, mutta ainakin Pikku naisia itketti, kun luin sen suunnilleen vuosi sitten.


2. Mikä nauratti?

Niitäkin on monia, mutta viimeisin taisi olla Anna-Leena Härkösen Palele porvari! Ja muita kirjoituksia. Anna-Leena Härkönen on mainio kirjoittaja.


3. Mikä oksetti?

Tämäpä onkin vaikea... Siitä on kyllä ainakin kaksi vuotta, mutta ainakaan Hallgrímur Helgasonin kirjasta 101 Reykjavik en nauttinut millään tasolla. Päähenkilö oli mielestäni ajoittain hyvin oksettava.


4. Mihin henkilöhahmoon samaistuit?

Montgomeryn Runotyttöön samaistuin nuorempana, en tiedä vieläkö samaistuisin, kun siitä on niin kauan kun olen ne viimeksi lukenut. Sue Graftonin Kinsey Millhone on aina tuntunut hengenheimolaiseltani. Haluaisin sanoa Austenin Elizabeth Bennetin, mutta luultavasti olen enemmän Elinor Dashwoodin kaltainen.


5. Minkä kirjan jätit kesken?

Olen ihan äärimmäisen huono jättämään kirjoja kesken... Yleensä kahlaan ne läpi vaikka väkisin. Majgull Axelssonin Huhtikuun noidan jätin kesken. Se tosin oli joskus vuosituhannen alussa, enkä muista että olisin jättänyt kirjaa kesken sen jälkeen. Mitähän tämä kertoo minusta...? Aiemmin mainittu 101 Reykjavik nyt ainakin olisi kannattanut jättää kesken...


6. Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?

Tähän tulin vastaus jo aiemmin: Hallgrímur Helgasonin 101 Reykjavik.


7. Minkä kirjan luit uudestaan?

Näitäkin on niin monta... Kotiopettajattaren romaani, Ylpeys ja ennakkoluulo, viisi ensimmäistä Harry Potteria...


8. Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun vartavasten kysytään?)

Yritän pyrkiä siihen, että en häpeä lukemisiani.


9. Mitä kirjaa suosittelet?

Margaret Atwoodin Sokea surmaaja. Rakastan!


10. Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin loppuun asti, josta kaiketi sopii olla ylpeä)?

Mikähän se voisi olla? Tolstoin Anna Kareninan olen lukenut. Ja Seitsemän veljestä, vaikka Seitsemän veljestä oli kyllä minulle melkoista tervanjuontia.

maanantai 21. joulukuuta 2009

Uhrihärkä

Tuula Mai Salmela
Tammi 2007

Orkideat kukkivat keväisessä Espanjassa.
Mustanpuhuvan härän vartioiman vuoren juurella
lepäävä Fuengirola valmistautuu pääsiäisviikon
kärsimysnäytelmään.

Kun akateeminen pätkätyöläinen, molekyylibiologian tohtori Maana Santanen lähtee palmusunnuntaina Aurinkorannikolle ottamaan vastaan arvostettua tiedepalkintoa, Helsingissä vihmoo hyytävää tihkua. Luvassa on muhkean palkintosekin lisäksi viikko huoletonta oleskelua etelän auringossa: herkullisia tapasaterioita bodegoissa, hauskanpitoa suomalaisyhteisössä asustavan Even kanssa ja verkkaisia kävelyretkiä keväisen vehmaassa luonnossa.

Pian Maana saa kuitenkin huomata, että hänen ja tutkijakollega Antonio Bustamenten muuntogeenistä papua koskeva tutkimus on herättänyt yllättävän voimakkaita tunteita. Mediamylläkän todelliset mittasuhteet paljastuvat viimeistään, kun kaksikko joutuu pakenemaan aggressiivisia toimittajia ja tomaatteja heitteleviä mielenosoittajia kesken palkintojenjakojuhlallisuuksien.

Löytäessään hotellihuoneensa pengottuna Maana alkaa epäillä, että joku haluaa häneltä muutakin kuin haastattelun. Mutta kuka? Mustaan nahka-asuun sonnustautuneet motoristit, jotka seuraavat Maanaa pitkin Los Bolichen ja Málagan kapeita kujia? Rastatukkainen geeniruoanvastustaja? Vai sittenkin PDRD, monikansallinen yritys, joka on jo aiemmin yrittänyt ostaa option heidän papututkimukseensa ja jonka tarjouksen he ovat Antonion kanssa yksimielisesti torjuneet.


Tuula Mai Salmelan kolmas Maana Santanen -romaani on paitsi hengästyttävä jännitystarina myös väkevä kertomus ajastamme, jossa ahneus on nostettu hyveeksi ja maapallon kasvikunnan perimä on kaupan eniten tarjoavalle.


Tässä kyllä riitti menoa ja meininkiä enemmän kuin kahdessa edellisessä osassa yhteensä. Ei hullumpi jännitystarina. Geenitekniikka on ollut keskeisessä osassa kaikissa Maana Santanen -romaaneissa ja olen mietiskellyt omaa kantaani geenitekniikkaan. Tajusin, että minulla ei oikeastaan ole selkeää kantaa. Lähtökohtaisesti olen kai sitä mieltä, että geenitekniikka on ihan ok, mutta sitten samanaikaisesti en pidä ajatuksesta, että ihminen kajoaa jonkun tuhansien vuosien evoluution tuloksena syntyneen lajin perimään oman etunsa takia. Hyvin, hyvin vaikea aihe.

Kuva

perjantai 18. joulukuuta 2009

Syvyyden avaimet

Tuula Mai Salmela
Tammi 2005


Maana Santanen on juuri saanut valmiiksi geeniteknologiaa käsittelevän väitöskirjansa ja viettää lokoisia kesäpäiviä sateisessa Helsingissä. Työuupumuksen vuoksi sairauslomalle passitettu huippututkija keskittyy hoitamaan ystävänsä koiranpentua ja etsimään miesseuraa internetin deittipalstoilta. Kun tutkijakollega Rauli Renberg löydetään surmattuna Vanhankaupunginlahdelta, Maana ajautuu tahtomattaan keskelle murhatutkimuksia.

Samaan aikaan Maana ja hänen espanjalainen kollegansa Antonio Bustamente saavat rahakkaan tarjouksen: kyseenalaisista toimintatavoistaan tunnettu kansainvälinen yritys haluaa ostaa option heidän muuntogeenisiä papuja käsittelevään tutkimukseensa. Kilpailu apurahoista ja paikoista tutkimusprojekteissa on kovaa, ja salaperäinen oferta tulee kuin taivaan lahjana taloudellisten vaikeuksien kanssa kamppailevalle Maanalle. Mutta isoille rahoille tuntuisi löytyvän muitakin ottajia: Vantaanjoen tulviessa kesäisessä Helsingissä uuden, käänteentekevän tieteenalan mukanaan tuomia rikkauksia hamuaa yllättävän moni ahnas käsi.

Syvyyden avaimet on Tuula Mai Salmelan toinen Maana Santanen -dekkari. Kirjailijan esikoisromaani Katajanokka kello kymmenen ilmestyi vuonna 2004.


Tykkäsin toisesta Maana Santanen -dekkarista enemmän kuin ensimmäisestä. Minusta tämä oli ehyempi kokonaisuus. Yksi juttu minua kuitenkin jäi vaivaamaan liittyen tuohon sivujuoneen ofertasta.
En tiedä olenko vähän yksinkertainen, mutta minusta yksi juonenpätkä oli täysin turha tai ainakaan en tajunnut miten se liittyi mihinkään. Unohtiko kirjailija viedä ajatuksensa loppuun vai tuleeko asialle selitys kolmannessa osassa, joka näyttäisi liittyvän samaan asiaan? Jää nähtäväksi.


Kuva ja esittelyteksti

perjantai 11. joulukuuta 2009

Katajanokka kello kymmenen

Tuula Mai Salmela
Tammi 2004


Kun biologi Maana Santanen liittyy ystäviensä painostuksesta paikalliseen orkideayhdistykseen, hän joutuu keskelle tapahtumasarjaa, joka kärjistyy murhaan.

Näky revittyjen valkoisten kukkien peittämästä Mirva Granqvistin ruumiista ei jätä häntä rauhaan. Vastoin murharyhmän poliisien varoitusta Maana lähtee ratkomaan arvoitukseksi jääneen diplomaatin lesken kohtaloa. Katajanokan jugendmiljöö muuttuu hiipivän uhkan näyttämöksi, jossa Maanan kaikki siihenastisen elämän perustukset alkavat horjua.

Tuula Mai Salmela esittelee kiinnostavan ja raikkaan uuden sankarittaren. Maana Santanen on paitsi kunnianhimoinen geenitutkija, myös akateeminen köyhä, joka sinnittelee kuolleen miehensä konkurssipesän veloissa. Yliopistollisen tulosvastuun ja sinkkuuden paineissa elävä kaupunkilaisnainen ei rohkeudestaan huolimatta ole palkkää terästä.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Helsingin Katajanokan lisäksi Kaisaniemen kasvitieteen laitokselle ja 1990-luvun laman jälkeisiin vuosiin. Katajanokka kello kymmenen on jännittävän rikosromaanin lisäksi kertomus suuresta menetyksestä, siitä toipumisesta ja yrityksistä saavuttaa niin sisäinen kuin ulkoinen rauha.


Maana Santanen oli varsin kiinnostava sankaritar. Minusta oli aika mielenkiintoista, että ihminen, joka selvästi tuntee vastahakoisuutta geenitekniikkaa kohtaan, tekee sitä kuitenkin työkseen. Ei ole nyt oikein mitään sanottavaa. Ihan ok dekkari. Luen kaksi seuraavaa osaa nyt heti perään, kun satuin lainaamaan kaikki osat kerralla.

Kuva