Jumalten tanssi

Dance of the Gods

Nora Roberts 2006

Gummerus 2008

328 s.

Tämä on jatkoa Morriganin risti-romaanille. En ole viime aikoina jaksnaut kirjoittaa kirjojen kansitekstejä tänne blogiin, mutta tämän kohdalla teen poikkeuksen, kun tuntuu niin vaikealta kirjoittaa mitään spoilaamatta koko kirjaa. 

 

Hoyt-velhon johtama kuuden soturin piiri jäljittää viekoittelevaa mutta kuolettavaa vampyyrikuningatar Lilithiä halki ajan ja avaruuden. Aika on kuitenkin käymässä vähiin, sillä Lilith armeijoineen on valmis sotaan, joka tietää ihmisten maailman loppua. 

Lilithin hovissa, syvällä Irlannin rantakallioiden uumenissa, majailee myös ikivanha velho Midir, joka tekee kaikkensa miellyttääkseen vampyyrien kuningatarta. Onko Hoyt vihdoin kohdannut itseään voimallisemman vastustajan?

Myös Glenna-noidan valkoinen magia ja Larkinin muodonmuuttamistaidot ovat tarpeen, kun piiri yrittää pelastaa Lilithin vangitsemia kuolevaisia.

Uskollisen ystävyyden lisäksi intohimon lieskat leimahtelevat yhä kuumempina kuuden piirin sisällä - ja vievät ryhmän huomion Lilithin demonisilta taioilta...

Selviytyykö seurue yhtenäisenä Jumalten tanssin kautta Geallin kaukaiseen maahan, jossa käydään viimeinen taistelu? Saako Lilith murrettua kuuden piirin?

Tiedättekö sen tunteen, kun on ollut pitkän aikaa ilman karkkia ja sitten sitä syö eikä jotenkin vaan pysty nautiskelemaan vähän kerrallaan, vaan syö kaikki karkit kerralla ja lopputulos on kammottava sokerihumala ja yökötyksen tunne? Sellainen olo tästä kirjasta jäi. Henkinen sokerihumala ja makean yliannostus. Kirjastossa tämä on luokiteltu fantasia-kategoriaan, mutta kyllä tämä romanttista viihdettä fantasiahöysteellä. Kirjan rakastavaiset olivat minun mielestä trilogian epäkiinnostavin ja kliseisin pariskunta. Isänsä rakkautta vaille jäänyt ja poikaystävän jättämä, päältä kova ja sisältä pehmeä poikatyttö ja jokaäidin unelmavävy, kultapoika, joka käsittelee tyttöä kuin kukkaa kämmenellä ja omaa siistin taidon. Hohhoijaa. 

Olen jotenkin ihan kyllästynyt Nora Robertsin kirjoihin, kaikki väännetään rautalangasta ja selitetään puhki ja silti ihmiset jää jotenkin yksiulotteisiksi ja etäisiksi. Tässä trilogiassa kirjailijatar on ilmeisesti halunnut koetella rajojaan, mutta lopputulos on silti samaa ennalta-arvattavaa romanttista höttöä kuin kaikki muutkin rouvan romaanit, vaikka mukaan onkin nyt sullottu fantasiaa. 

En siihen fantasia puoleen puutu sen enempää, mutta ihan oikeasti mitä virkaa on jalokivipäällysteisellä lohikäärmeellä, joka ei edes syökse tulta? Mitä sulle jää silloin käteen? Aivan, hitsin iso, kimaltava, lentävä lisko, jonka ainoa tarkoitus on lentää nopeasti paikasta toiseen (ja lumota nainen). 

Luin tämän harppoen, että pääsisin käsiksi kolmanteen osaan, joka on onneksi enemmän mun mieleen. Siitä arviota tiedossa kaiketi viikonloppuna, kun saan sen luettua.