Oopperarakastaja

(Operaelskeren)
Klaus Rifbjerg
WSOY 1967

Helmer Franck on menestyvä mies: professorinvirka, luottamustoimia, sivutuloja, viihtyisä koti, onnellinen avioliitto. Hän osaa ja haluaa nauttia elämästä, jonka pikantteja mausteita ovat herkullinen ruoka, valikoidut viinit, hienoimmat sikarimerkit - ja ooppera. Elämä on järjestyksessä kuin valmiiksi ratkaistu yhtälö siihen saakka kunnes hän kohtaa oopperalaulajatar Mira Hjelmin.

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, pyörryttävä elämys samppanjan salakavalien kuplien poreillessa, eroottinen farssi Don Juan-tragedian alkusoittona. Tästä kohtauksesta alkaa Helmer Franckin päväkirja. Salaa kuin lunttaava koulupoika hän vie tavallisen tilikirjan lehdille surkuhupaisat rakkauskohtauksensa, kertoo suhteesta vaimoon ja nuoruudenystävään, erittelee nautinnonfilosofiaansa. Korkeasti oppineen julkisivun takaa paljastuu hämmentynyt ihminen, joka ei osaa vastata kysymykseen: rakastatko minua? - En ole koskaan ymmärtänyt sitä sanaa, en ole koskaan keksinyt, mitä se sisältää.


En olisi tätä muuten lukenut, mutta tämä oli se wannabe-bookcrossing -kirja, jonka nappasin mukaan jo joskus tammikuussa(?). Lyhyesti sanottuna en pitänyt. Kirjoitustyyli ole sellainen, että ei vaan iskenyt. Ihan liikaa vertauskuvia ja sanoilla kikkailua. En vaan saanut tästä mitään irti. Tarina ei kiinnostunut niin paljon, että olisin jaksanut siihen kunnolla keskittyä ja keskittymistä tämä vaati, kun ei oikein ollut selkeää kappalajakoa vaan samassa kappaleessa kerrottiin nykyhetkestä, siitä mitä Miran kanssa oli tapahtunut ja parhaassa tapauksessa vielä Helmerin vanhempien suhteesta ja ties mistä. Rasittava lukukokemus. En edes pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä, en saanut niistä mitään otetta. En voinut oikein sympatisoida Helmerin vaimoakaan, kun en tajunnut sitä pidättyvyyttä, millä hän miehensä pikku seikkailuun suhtautua. Melkoista ajanhukkaa koko kirjan lukeminen. Tämä oli vielä saanut jonkun Tanskan akatemian suurpalkinnon... No joo, pistän tämän kiertoon lähipäivinä, kun kerran tulin tämän bookcrossingiin rekisteröineeksi. Toivottavasti joku muu saa tästä enemmän irti kuin minä.

Jonathan Strange & herra Norrell

(Jonathan Strange & Mr Norrell)
Susanna Clarke
WSOY 2005


On vuosi 1807, ja taikuus on kadonnut Englannista lopullisesti. Tai niin luultiin, kunnes salaperäinen herra Norrell taikoo talvisena aamuna Yorkin katedraalin kiviset patsaat puhumaan.

Magiaan syvällisesti perehtynyt herra Gilbert Norrell saa Lontoon seurapiirit kohisemaan muuttaessaan yhdessä palvelijansa Childermassin kanssa pääkaupunkiin. Itseoppinut ja syrjään vetäytyvä Norrell ei täysin hyväksy kykyjensä herättämää huomiota, mutta suostuu lopulta käyttämään magiaa koko kuningaskuntaa uhkaavaa vihollista vastaan. Sota Napoleonia vastaan on jatkunut jo vuosia.

Nuori herrasmies Jonathan Strange haluaa kehittää omia luontaisia taipumuksiaan magian alalla ja hakeutuu aluksi vastahakoisen Norrellin oppilaaksi. Kaksikko niittää pian taidoillaan runsaasti mainetta ja kunniaa. Selvästi lahjakas Strange ei kuitenkaan ymmärrä, miksi Norrell tahtoo pimittää kaiken tiedon, joka liittyy Englannin magian luojaan, kuuluisaan Raven Kingiin.

Ihmisenä syntyneen, mutta keijujen kasvattaman Raven Kingin aikoina magiaa ja ihmisjärkeä käytettiin sulassa sovussa, mutta legendaa varjostavat monet selvittämättömät kysymykset. Jonathan Strange on valmis tutkimaan Raven Kingin kohtaloa rohkeammin kuin herra Norrell, mutta pystyykö hän siihen ilman uhrauksia?

Jonathan Strange & herra Norrell kuljettaa lukijansa keskelle seikkailun, taikuuden ja fantasian juhlaa. Teos on Charles Dickensin ja Jane Austenin hengessä kirjoitettu lumoavan hauska lukuromaani, jossa magiikka ja mysteerit kukoistavat suurten historiallisten tapahtumien keskellä.


Vau. Tämänkaltaisesta fantasiasta minä tykkään. Fantasia on kietoutunut osaksi tavallista elämää niin saumattomasti, että tuntuu ettei muunlaista maailmaa voisi ollakaan. En ole vähääkään kiinnostunut tarinoista, jotka sijoittuvat täysin mielikuvituksellisiin maailmoihin. Tämähän oli siis kerrassaan loistelias. En pysty millään pistämään paremmiksi niitä kehuja, jotka kirjan takakanteen on painettu. Lähes kuukausi tätä lukiessa meni, viimeisen vuorokauden aikana luin viimeisen neljänneksen ja nyt on vähän pöllämystynyt olo. Kirjailija on kuulemma kirjoittanut tätä kymmenen vuotta enkä kyllä yhtään ihmettele. Liki kahdeksansataa sivuinen järkäle on kyllä niin viimeisen päälle hiottu. Jos kuitenkin jotain kritiikkiä esittäisin niin, tarina lähti ehkä hieman hitaasti liikkeelle, mutta imaisi kyllä sitten salakavalasti mukaansa. Jossakin keskivaiheilla oli myös pari kohtaa, jotka minusta olivat hieman puuduttavia eivätkä loppuratkaisun kannalta niin hirveän olennaisia, mutta tavallaan ymmärrän miksi ne olivat mukana. Vähän kyllä jäin myös miettimään nimihenkilöiden kohtaloa. Missasinko jotain tärkeää vai oliko tarinassa pienenpieni epäjohdonmukaisuus...? Unohdetaan kuitenkin ne negatiiviset seikat, koska tämä oli hieno, hieno tarina.

Guardianin arvio on erittäin paikkansapitävä. "Susanna Clarke keittää kokoon häikäilemättömän uskottavan rinnakkaisen historian (...) hän on hienostunut kirjoittaja (...) ihailtavan kekseliäs, jatkuvasti riemastuttava."

Narnian viimeinen taistelu

(The Last Battle)
C.S. Lewis


Narnian tarinoiden viimeinen osa kertoo nimensä mukaisesti Narnian viimeisestä taistelusta ja siitä miten Narnia loppui.


Niin tuli sitten Narnian tarinat kahlattua läpi. Tästä viimeisestä osasta huomaa taas selvästi kristinuskon piirteitä; maailman loppu ja viimeinen tuomio ovat läsnä. Ihan tämä oli ok, mutta ei mulla ole oikeastaan muuta sanottavaa. Mä luulen, että jos olisin lukenut tämän lapsena niin tämä olisi kenties ollut jotenkin lohdullinen, mutta nyt tämä oli vaan ihan ok. Tavallaan ihan kaunis kuolemanjälkeisen elämän vertauskuva, mutta ei muuta, ainakaan minulle henkilökohtaisesti.

Loppuyhteenvetona sanoisin, että jos olisin lukenut Narnian tarinat lapsena, olisin ehkä ollut vaikuttuneempi, mutta oli nämä tässäkin iässä ihan lukemisen arvoisia. Jos ei muuten niin ainakin yleissivistyksen kannalta. Narnian tarinat on sentään lastenkirjallisuuden klassikko. Kokonaisuutena lukukokemus jää plussan puolelle, vaikka välillä ei ehkä siltä tuntunutkaan. Nyt jätän Narnian hyvillä mielin taakse. Ne leffat voisin kyllä joskus vilkaista.

Hopeinen tuoli

(The Silver Chair)
C.S. Lewis


Tässä tarinassa etsitään kadonnutta prinssiä. Koulukiusattu Jill Pole (jonka sukunimi on viehkeästi käännetty Pölkyksi) saa Aslanilta tehtävän etsiä kadonnut prinssi Rilian, mukaan lähtee edellisestä tarinasta tuttu Eustace ja oppaaksi suistokainen nimeltä Rapanhapakko (ne nimet, ne nimet).


Mä itse asiassa tykkäsin tämän lukemisesta aika paljon. Tarinassa oli mukana sellainen huumoriaspekti, jota muissa tarinoissa en ole havainnut. Ja löysin koko tähänastisen kirjasarjan ehdottoman suosikkihahmoni; suistokainen Rapanhapakon. Näennäisen negatiivisuuden ja pelkuruuden takana rohkea ja pessimistisellä tavalla optimistinen hahmo. Ihan mahtava. Sarkasmi on aina jees. Tykkäsin myös Jillistä ja Eustacesta kummastakin enemmän kuin Pevensien lapsista yhteensä. Minusta Jill ja Eustace ovat jotenkin paljon kiinnostavampia kuin Pevensiet; Peter, Susan, Edmund ja Lucy. Tämä tarina sijoittuu ehdottomasti korkealle jos pitää suosikki valita. Nyt vaan viimeisen tarinan kimppuun.

Kaspianin matka maailman ääriin

(The Voyage of The Dawn Treader)
C.S. Lewis


Tässä tarinassa Kaspian, Edmund ja Lucy sekä Lucyn ja Edmundin serkku Eustace matkustavat maailman ääriin. Matkan varrella he kohtaavat erinäisiä seikkailuja, tai haaste on ehkä parempi sana.


Viisi takana, kaksi edessä. Minusta tämä oli ihan hyvä, pidän ilmeisesti joka toisesta sarjan tarinasta. Yleensä niistä missä Aslan ei ole niin vallitsevassa roolissa, no okei oli se mukana tässäkin, mutta se ei ärsyttänyt niin paljon. Oli tässä ihan kivoja juttuja, mutta ei siitä kyllä pääse mihinkään, että aika lapsellinen meininki näissä tarinoissa on. Ja nyt mun tekee mieli vinoilla itselleni, on kuitenkin lastenkirjoista kyse. Ajattelin asettaa tavoitteeksi, että kaksi viimeistä tarinaa on luettu ensi viikon loppuun mennessä, niin pääsen lopulta eroon sarjasta ja voin lukea jotain muuta.

Prinssi Kaspian

(Prince Caspian)
C.S. Lewis

Tämä tarina kertoo siitä, miten Narnian laillinen kuningas prinssi Kaspian nousee valtaistuimelle, joka hänelle kuuluu. Apuna Kaspianilla on Peter, Susan, Edmund ja Lucy. Ja tietysti Aslan, tuo kaikkivoipa leijona.


Mä olen oikeasti aika kyllästynyt näihin Narnian tarinoihin. Tällaiseen fantasiamuotoon puettu kristillinen sanoma ei vaan vetoa minuun. Piste.

Hevonen ja poika

(The Horse and His Boy)
C.S. Lewis

Tämä tarina kertoo pojan nimeltä Sastra matkasta kaukaisesta Kalormenista Narniaan. Matkalla sattuu ja tapahtuu ja lopulta Sastra löytää kohtalonsa. Tapahtumapaikka ei missään vaiheessa varsinaisesti ole Narnia, mutta siitä kyllä puhutaan koko ajan.

Taisin tuon edellisen postauksen kohdalla valitella, että olen kahden kirjan jälkeen kyllästynyt Narnian tarinoihin. Nyt pitää näköjään perua puheitaan. Tästä tuli nyt näistä kolmesta luetusta mun suosikkini. Ei ihan niin lapsellinen kuin aiemmat vaikka tässäkin oli puhuvia hevosia, joihin harvemmin törmää aikuisten kirjallisuudessa, tai ainakin minä törmään harvemmin. Mun mielestä tämä oli jotenkin syvällisempi ja vakavampi kuin aiemmat osat. Tykkäsin. Siinäpä se.