So American haaste

Kirjavan kammarin Karoliina lanseerasi aiemmin tänä vuonna So American haasteen, johon en kuitenkaan tarttunut. Nyt Tuulen viemää lukiessani ja muutaman kuukauden Yhdysvalloissa asuttuani haaste kuitenkin alkoi kiinnostaa ja päätin tarttua siihen. Tosin vain niiltä osin, että osallistun haasteen osiin yksi ja kolme, eli lasken montako kirjaa yhdysvaltalaisilta kirjalijoilta luen tänä vuonna ja lisäksi monessa osavaltiossa vierailen. Osavaltioiden osalta ajattelin kyllä jatkaa niin kauan, että saan kaikki 50 täyteen. Ja olen ehkä vielä niin tiukkapipoinen, että lasken mukaan vain osavaltiot, joissa vierailen haasteen aloittamisen jälkeen poislukien Georgian, johon Tuulen viemää sijoittuu ja jota lukiessa koko haaste alkoi kiinnostaa.. Joo, meni hieman monimutkaiseksi.. :D

Minulla ei itse asiassa ole mitään käsitystä siitä miten paljon luen kirjoja yhdysvaltalaisilta kirjailijoilta noin yleensä, joten mielenkiintoista nähdä moneenko pääsen tämä vuoden loppuun mennessä. Pitäisikin ehkä tehdä ruveta kirjaamaan ylös kirjailijan kotimaa ja kirjojen tapahtumapaikka... Reading globally haaste on jumittanut paikoillaan jo niin kauan, että pitäisi vähän ryhdistäytyä. Ehkä otan ensi vuoden tavoitteeksi lukea mahdollisimmann monipuolisesti eri puolilta maailmaa. Tälle vuodelle pitäisi kyllä saada vielä ainakin Kanada-pinna, koska Kanadaan sijoittuva kirja odottaa vuoroaan lipaston päällä... Sitä ennen valloitan kuitenkin Virginian.

Tuulen viemää

Gone with the wind

Margaret Mitchell 1936

2. painos Otava 2008

Varoitan heti, että voin paljastaa juonesta jonkun mielestä liikaa tätä kirjoittaessani, mutta jos joku ei oikeasti tiedä, mistä tämä kirja kertoo niin häpeä! 

Tahkosin tätä tiiliskiveä liki kaksi kuukautta, mikä ei suinkaan johtunut siitä, että tämä olisi huono, ikävystyttävä tai jotenkin muuten ei-luettava. Tämä on nimittäin kaikkea muuta, minä vain olen hidas lukija ja olisi ollut väärin kirjaa kohtaan lukea se huolimattomasti. Vuonna 1939 valmistuneen elokuvan olen nähnyt, mutta siitä on useampi vuosi, kun katsoin sen ja onnekseni olen unohtanut sen melko hyvin. Muistan kyllä pitäneeni elokuvasta kovasti, mutta koska suurin osa tapahtumista oli painunut unholaan ei elokuvan näkeminen häirinnyt lukemista.

Romaani on uskomattoman rikas ajankuva Yhdysvaltain sisällisodan aikaisesta Georgiasta ja sen jälleenrakentamisesta sodan jälkeen. Kirja lisäsi tietämystäni sodan syistä ja seurauksista, mitkä ennen kirjaa olivat kyllä melko olemattomat. Tietysti tiesin sodan syyn suurin piirtein, pohjoisvaltiot halusivat lakkauttaa etelävaltioissa kukoistavan orjakulttuurin, mutta muuten en kyllä tiennyt paljon mitään. Orjuus näytteleekin kirjassa suurta osaa ja vaikka orjat O'Haran perheessä ovat osa perhettä ja rakastettuja, niin silti tuli hassu olo, että mustat orjat olivat kuitenkin hierarkiassa valkoisten alapuolella. Vähän niin kuin lemmikit, uskollisia ja rakastettavia, mutta hieman kykenemättömiä elämään omillaan, tarvitsevat alituiseen jonkun sanomaan mitä tehdä seuraavaksi. Hieman tyhmiä ja kykenemättömiä omaan ajatteluun. Hämmentävää. Ja vähän poliittisesti epäkorrektia nykyihmisen näkökulmasta. Ainakin toivon niin. Nyt kuitenkin siirryn rakkaustarinaan, jolle edellä mainittu luo puitteet.      

Aloitan sanomalla, että inhosin Scarlettia silmittömästi heti alusta asti. Suuresta vastenmielisyydestäni huolimatta minun oli kuitenkin ihailtava hänen vahvuuttaan ja älykkyyttään ja sinnikkyyttään, hänen selviytymiskykyään. En missään vaiheessa tajunnut mitä ihmettä hän näki Ashleyssa. Tai tajusin, koska olisin itsekin ottanut Ashleyn jos minun olisi pitänyt valita hänen ja Rhettin väliltä, mutta mitä en tajunnut oli se, että miten ihmeessä Scarlett kuvitteli, että hän ja Ashley voisivat muodostaa toimivan avioliiton. Minulle oli alusta asti ilmiselvää, että he kaksi olivat kerta kaikkiaan liian erilaisia. Sitten luin Morren arvion kirjasta ja tajusin, että olen mahdollisesti ollut vähän turhan ankara. Kirjan lopussa Scarlett on 28-vuotias, samanikäinen kuin minä nyt ja kun miettii, olenko itsekään ollut ihmissuhdeasioissani kovinkaan kypsä, niin vastaus on ei. 

Rhett oli minulle pitkään hieman kysymysmerkki. Hänen teräväkatseisuutensa ja pistävä kielensä olisi varmaan tuntunut melko vaivaannuttavalta, mutta en siltikään ymmärrä sitä ilkeyttä, jolla Scarlett häneen suhtautui suurimman osan aikaa. Koin melkoisen valaistumisen, kun tajusin, että hän oikeasti rakastaa Scarlettia. Häkellyin suorastaan. Mitä ihmettä, Rhett oikeasti rakastaa Scarlettia...

Kirjan viimeinen luku oli ehkä surullisinta luettavaa rakkauden kuolemasta mitä koskaan olen lukenut. Kun sydän on särkynyt liian monta kertaa eikä enää välitä.  

"Minun rakkauteni kului loppuun" jatkoi Rhett, "Ashley Wilkes ja sinun mielipuolinen itsepäisyytesi, jolla riiput kuin bulldogi kiinni siinä, mitä kerran olet kuvitellut haluavasi... Minun rakkauteni kului loppuun." 

 

Kun jäljellä ei ole enää muuta kuin sääli ja hyväntahtoisuus, niin kuin Rhett asian ilmaisi.

"Siitä kaikesta on jäljellä vain kaksi tunnetta, ja niitä sinä vihaat enemmän kuin mitään muuta - sääli ja jonkinlainen omituinen hyväntahtoisuus."

Kirjan lopussa olin vain pohjattoman surullinen. Ja kääntänyt kelkkani täydellisesti. Kirjan lopussa olisin valinnut Rhettin, ei epäilystäkään. 

Yhdysvaltain osavaltiot: Georgia