keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Vuosi 2008 kirjoina

Pikainen ynnäily tuotti vuoden tulokseksi 25 romaania, yhden runokirjan ja kuusi tietokirjaa/oppikirjaa. Laskinkohan oikein, kirjoitan yleensä vain romskut muistiin. No joo, tulos voi hyvinkin olla lähellä totuutta. Romaanien osuus on surullisen pieni tänä vuonna, mutta koska suuri osa vuodesta meni ulkomailla ja luen englanniksi tuskallisen hitaasti niin annan itselleni anteeksi. Luin kuitenkin varmaan 2/3 romskuista elokuun ja tämän päivän välillä, kun olin taas Suomen kamaralla. Ensi vuonna sitten yritän lukea enemmän.

Outoja otuksia

(Five Miles from Outer Hope)
Nicola Barker
Gummerus 2005


Medve on 16-vuotias jättikokoinen tyttö. Hän asuu perheensä kanssa ränsistyneessä hotellissa saaressa, joka sijaitsee Devonin lähellä. Saareen saapuu desinfiointiaineelta haiseva nuorukainen nimeltä La Roux. Hän sekoittaa Medven elämän. Hormonit alkavat jyllätä.

Outoja otuksia kertoo aikuistumisesta, ensirakkaudesta ja siitä, miltä tuntuu olla murrosikäinen tyttö. Minäkertoja Medve ja eteläafrikkalainen armeijaa pakoileva La Roux piirittävät toisiaan ja välillä peli yltyy varsinaiseksi sotatilaksi. Ironinen kerronta sekä romaanin maailman ihmeellisyys luovat samalla kertaa sekä hauskan että hellyttävän, räävittömän ja haikean tunnelman.


Vuoden viimeinen kirja. Tähän on hyvä päättää vuosi. Jos kirjoittaisin kirjan haluaisin ehdottomasti kirjoittaa tällaisen kirjan. Ei mitenkään maailmaa muuttava, mutta outo, aito ja elävä. Räävitön ja röyhkeä sekä hillittömän hauska. Parhautta.

tiistai 30. joulukuuta 2008

Pikku naisia

(Little Women)
Louisa M. Alcott
Art House 2004




Uusi suomennos rakastetusta tyttökirjaklassikosta!Pikku naisia on ensimmäinen osa maailmankuulusta tyttökirjasarjasta, jossa kirjailija Louisa M. Alcott kuvaa Marchin sisarusten elämää sisällissodan aikana Yhdysvalloissa.

Taiteellisesti lahjakkaat tytöt tekevät kotiaskareitaan, käyvät koulua ja osallistuvat seuraelämään itärannikon pikkukaupungissa.

Pikku naisia on kiehtonut useita sukupolvia ja nyt se ilmestyy uutena, nykykielisenä ja täydellisenä suomennoksena.



Ajattelin, että lukaisen tämän nopeasti joulunpyhinä, mutta ei se sitten mennytkään ihan niin. Luulen, että olen lukenut tämän joskus 10-vuotiaana. Minulla ei kyllä ollut mitään selviä muistikuvia tapahtumista, mutta jotenkin kirja oli tuttu. Luultavasti olen lukenut myös jonkun jatko-osista. Minusta nyt jotenkin tuntuu, että minun ei pitäisi kirjoittaa tästä mitään. Ainakaan mitään negatiivista, kun tälläkin kirjalla on vankkumaton fanijoukkonsa. Kirja on ihan järkyttävän imelä, kaikki ovat niin puhtoisia ja hyviä, että se oli tylsää. Koin olevani ihan väärää kohdeyleisöä tälle kirjalle. Ihan liian vanha ja kyyninen. En ole myöskään mitenkään uskonnollinen, joten kaikki viittaukset Jumalaan jätti kyllä aika kylmäksi. Kokonaisuutena tämä kuitenkin oli ihan ok, en kai vain ollut sopivassa mielentilassa lukemaan tätä juuri nyt. Luultavasti luen silti jossain vaiheessa ne jatko-osatkin.

keskiviikko 24. joulukuuta 2008

Hyvää Joulua!

Hyvää joulua kaikille! Toivottavasti saatte paljon hyviä kirjoja lahjaksi!

Ystäväni simpanssit

(In the Shadow of Man)
Jane van Lavick-Goodall
Tammi 1972


Valkoinen tyttö simpanssien parissa viidakossa - tarua vai totta? Nuori Jane van Lawick-Goodall onnistui siinä mitä monet tutkijat pitivät mahdottomana - päästä tutkimaan villejä simpansseja niiden omassa elinympäristössä. Toista vuotta hän joutui samoilemaan viidakossa yksin, usein sairaana ja vaarojen uhkaamana, ennen kuin äidillinen Flo, viisas David Harmaaparta ja muut hyväksyivät hänet miltei heimolaisekseen. Tässä verrattoman kiehtovassa kirjassa hän kertoo villien ystäviensä perhe-elämästä ja keskinäisistä suhteista, syntymästä, ravinnon hankinnasta, valtataisteluista ja kuolemasta - ainutlaatuista tietoa, joka valottaa uudella tavalla myös inhimillistä käyttäytymistä.


Minäkin haluan Gombe-virralle simpansseja tutkimaan! Tämä kirja oli hyllyssäni varmaan kolme kuukautta ennen kuin sain luettua sen ja onneksi luin. Hurjan mielenkiintoinen. Kirjoitettu hyvin ja kertoo hienosti ihmisen lähimmästä sukulaisesta. Herätti myös paljon kysymyksiä. Ihailen kyllä Jane Goodallia valtavasti, sitä millä intohimolla hän lähti tutkimaan ja tutki simpansseja vaikka hänellä ei edes ollut alan koulutusta lähtiessään ensi kertaa Gombe-virralle. Haluaisin itsekin tehdä niin, mutta karu totuus kyllä on, että olen ihan liian mukavuudenhaluinen niin karuihin oloihin eikä minusta löydy sellaista intohimoa. Pitää yrittää katsoa olisiko kirjastossa muitakin Goodallin kirjoittamia kirjoja. Tässä muuten linkki Jane Goodallin tutkimuskeskuksen nettisivuille.

tiistai 16. joulukuuta 2008

Liha tottelee kuria

Miina Supinen
WSOY 2007



Näissä saappaissa seisoo ja niitä tarvitsee Astra, 22-vuotias Silolan perheen ylpeys. Etukannen kuntosalille haaksirikkoutunut poika on Silmu, Astran veli joka aikoo tovereidensa kaltaiseksi. Takaliepeen lumpeella kelluu Pelagia, mutta vain haaveissaan – oikeasti hän viljelee samettieläimiään pitkin Siloloitten kaunista kotia. Mutta ennen Pelagian syntymää vanhemmille – kuuluisalle ja joviaalille kapellimestarille sekä perhelääkärin lempeydellä koteja parantavalle sisustussuunnittelijalle – on sattunut pieni hairahdus. Juhlat voivat alkaa.

Että semmonen tarina. Luen aika harvakseltaan suomalaista kirjallisuutta. Olen ennakkoluuloinen niiden suhteen, sama pätee myös suomalaiseen elokuvaan, mutta pitäisi ehkä opetella eroon ennakkoluuloista. Aika surullinen tarina, joka sitten kääntyy komediaksi. En pitänyt oikein yhdestäkään hahmosta, mutta ymmärsin heitä. Todentuntuisia hahmoja. Huh, onneksi oma perhe ei ole yhtä nyrjähtänyt vaikka ei sekään täydellinen ole. Kaiken kaikkiaan koukuttava tarina, joka lopussa palkitsee lukijansa. Pidän siitä miten asioihin ja ihmisiin tulee pikku hiljaa lisää kerroksia eikä kaikki olekaan niin mustavalkoista kun miltä aluksi saattaa vaikuttaa. Itse olen ehkä taipuvainen välillä ajattelemaan vähän mustavalkoisesti. Lukemisen arvoinen.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Kultaiset linnut

Edith Södergran
Karisto 2005



Tässä ei ole mitään kunnollista takakannen tekstiä, mutta kyseessä on siis kokoelma Edith Södergranin runoja Uuno Kailaan suomentamana.

En lue kovin usein runoja, mutta Edith Södergranin (1892-1923) runoissa on jotain mistä pidän. Ostin tämän kokoelman pari viikkoa sitten ja olen nyt pikku hiljaa lukenut näitä runoja. Edith Södergranin runoissa on jotain sellaista synkkyyttä ja kaipausta ja "elämänpaloa" niin kuin kustantaja kirjoittaa kokoelman jälkikirjoituksessa, että se vetoaa minuun. Ei mitään imeliä rakkausrunoja tms. jotka yhdistän Tommy Tabermanniin, anteeksi vain Tommy. En ole koskaan lukenut yhtään Tommy Tabermannin runokokoelmaa, joten tämä on luultavasti vain joku kummallinen ennakkoasenne. Okei, palataan asiaan. En osaa tulkita runoja! Pidän siitä tunnelmasta, joka näissä runoissa on, mutta en osaa sanoa sen kummemmin analysoida niiden kieltä. Antaa olla. Yritin valita tähän loppuun pari runoa, joista erityisesti pidin, mutta se oli vaikeaa. Tässä kuitenkin jotain.

Minun sieluni
Minun sieluni ei voi kertoa eikä tietää mitään totuutta,
minun sieluni voi vain itkeä ja nauraa ja väännellä
käsiään;
minun sieluni ei voi muistaa eikä puolustaa,
minun sieluni ei voi harkita eikä näyttää toteen.
Lapsena minä näin meren: se oli sininen,
nuoruudessani kohtasin kukan: se oli punainen,

nyt istuu vierelläni muukalainen: hänessä ei ole väriä,

mutta en pelkää häntä enempää kuin neito pelkäsi
louhikäärmettä.
Ritarin tullessa neito oli punainen ja valkoinen,
mutta minun silmieni alla on mustat renkaat.

Ja sitten vielä toinen, joka on yksi kokoelman parhaista runoista mielestäni.
Elämä

Minä, oma vankini, sanon näin:

elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu,

eikä hyväily, jonka saamme harvoin,

elämä ei ole päätös lähteä
eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät.

Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme,
näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,

elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,

tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan.

Elämä on halveksua itseään

ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta

ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko

ja ilmassa lentävät kultaiset linnut

ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi.

Elämä on viitata lyhyet hyvästit
ja mennä kotiin ja nukkua...

Elämä on olla muukalainen itselleen
ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee.

Elämä on laiminlyödä oma onnensa

ja työntää luotansa ainoa hetki,

elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.

Voiko sitä enää paremmin ilmaista?

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Salaisuuksia ilmassa

(Can You Keep A Secret?)
Sophie Kinsella

WSOY 2008


Hysteerisen hauska romaani Himoshoppaajan tekijältä!

Emma Corrigan, 25 vee, pitää muodista, horoskoopeista, sherrystä ja juorulehdistä. Hän on myös tyttö, jolla on taipumus kertoa pieniä valkoisia valheita vaikkapa vaatekoostaan.


Palatessaan työkeikalta Skotlannista Emma helpottaa lentopelkoaan muutamalla drinkillä liikaa. Hermostuksissaan hän lörpötelee vieressään istuvalle tuntemattomalle miehelle kaiken itsestään, jopa ne noloimmat salaisuudet, joita ei edes paras ystävä tiedä.

Parin päivän kuluttua Emma löytää miehen työpaikaltaan ja on kuolla häpeästä, sillä tyyppi paljastuu yhtiön perustajaksi, monimiljonääri Jack Harperiksi. Mutta miksi salaperäinen liikemies tuntuu kiinnostuvan hänestä, aivan tavallisesta tytöstä, joka kuuntelee Abbaa, lukee kirjoista vain takakannet ja väittää harrastavansa potkunyrkkeilyä, vaikka ei jaksa käydä edes salilla?


”Huippuviihdyttävä… niin hauska, että saa nauramaan ääneen.” The New York Sun

”Kinsella on tehnyt taas uuden vastustamattoman hittikirjan.”
Booklist Hillitön.


Minulla oli kovat odotukset tämän suhteen ja täyttyivätkö ne? Todellakin! Hervottoman hauska kirja. Emma oli uskottava ja todellinen päähenkilö ja tämä kaikki voisi tapahtua ihan oikeasti (ei tosin välttämättä minulle). Ihan huippukirja. Sophie Kinsella osaa kirjoittaa ihan käsittämättömän nokkelia ja hauskoja tarinoita. Vähän bridgetjonesmainen mutta ehkä vielä vähän hauskempi. Voi sitä myötähäpeän määrää aina välillä... Sopivassa määrin hauska ja liikuttava. Kai mun täytyy lopultakin tunnustaa julkisesti olevani vähän romantikko... Taitaa olla tästä lähtien suosikkini Kinsellan tuotannossa.

perjantai 12. joulukuuta 2008

Himoshoppaajan vauva

(Shopaholic & Baby)
Sophie Kinsella

WSOY 2008


Hupsu ja hurmaava tuhlari Becky Brandon on raskaana ja vinguttaa Visaa kahden edestä. Vaatiihan tulossa oleva vauva ehdottomasti viidet vaunut, kolmet sängyt, satoja haalareita, töppösiä ja kaikkea muuta ihanaa, mistä Beckyn on vaikea pitää näppinsä irti. Shoppailu kun parantaa aamupahoinvointia! Ja venyvimpiin varusteisiin voi sonnustautua myös itse.

Beckyn mielestä vatsassa potkivalle perilliselle kelpaa vain paras, joten hänen on perehdyttävä huolellisesti siihen, mikä on vauvatamineissa in ja out. Myös uuden kuuluisan synnytyslääkärin vastaanotolle Beckyn on päästävä. Tähtitohtori on kaunis, älykäs – ja Beckyn tsiljonäärimiehen Luken entinen tyttöystävä! Heillä taitaa olla edelleenkin keskenään jotain sutinaa… Onko siis Beckyn täydellinen elämä romahtamassa? Tuleeko hänestä kolmas pyörä avioliittonsa?

”… viides Himoshoppaaja-kirja on aivan yhtä herkullinen ja hilpeä kuin aiemmatkin.” Booklist



Olipas hauskaa luettavaa. Jostakin minulle oli jäänyt päähän ajatus, että olen pitänyt Beckyä ärsyttävänä päähenkilönä aiemmissa kirjoissa, mutta pyörrän puheeni. En pysty samaistumaan Beckyyn yhtään, mutta pidän kyllä hänestä hirveästi. Käsittämätön koheltaja, mutta kuitenkin älyttömän hurmaava. Ääneen sai nauraa, kun luki rouvan tempauksista. Se minua on tainnut aiemmissa kirjoissa muuten ärsyttää, että Becky onnistuu aina jotenkin kiemurtelemaan ulos vaikeuksistaan vaikka mikä olisi eikä silti koskaan ota tosissaan opiksi. Nyt ei häirinnyt yhtään, tämä kirja oli täydellistä todellisuuspakoa. Yksi juttu kyllä kiinnitti huomion suomennoksessa, nimittäin se, että ihmisiin viitattiin sanalla "se". Siis eihän siinä mitään, puhekielessä tämä on hyvinkin yleistä, harrastan sitä itsekin siinä määrin, että särähtää omaan korvaan, jos viittaan ihmiseen sanalla hän. Harvoin vain törmään käännetyssä kirjallisuudessa tähän, kun yleensä kyllä käytetään ihmisestä persoonapronominia hän. En osaa sanoa oliko se jotenkin sopimatonta, mutta pistin sen vain merkille. Suosittelen kaikille himoshoppaaja-faneille.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Laivauutisia

(The Shipping News)
E. Annie Proulx
Otava 1997



Laivauutisia on hullunhauska, riipaiseva ja runollinen kertomus paleltuneista sydämistä ja rakkauden voimasta. E. Annie Proulxin Pulitzer-palkittu romaani epäonnisen Quaylen kasvusta oman elämänsä sankariksi kuvaa mestarillisesti arjen dramatiikkaa ja pienen ihmisen suuruutta vastoinkäymisten paineessa.


"Kirjailija on syntynyt, keski-ikäisenä. Epäsovinnaista mustaa huumoria, eloisaa ympäristön tajua."
Sara Rimer, The New York Times


Opiskelukiireet tentteineen on vienyt aikaa ja tämänkin lukemiseen taisi mennä kolme viikkoa siitä syystä. Nyt voin toivottavasti jäädä joululomalle (menkää kaikki tentit läpi, kiitos) ja kerkiän lukemaan enemmän. No joo, tykkäsin kyllä tästä. Ei ehkä jätä kovin pysyviä muistijälkiä, mutta ihan jees. Tunnen vetoa syrjäisiin, eristyneisiin paikkoihin, jotka ovat vahvasti luonnon armoilla, joten Newfoundland alkoi välittömästi kiinnostaa. Arkipäivän kuvausta ja kasvua ihmisenä, siitä tämä kirja kertoi. Vähän vinksahtanutta huumoria. Omaperäisiä ihmisiä. Btw, sarjassamme epäolennaiset pikkujutut, jotka herättävät välittömästi kiinnostukseni; esiintyyköhän Newfoundlandissa miten paljon seksuaalista hyväksikäyttöä, kun Quoylen paikallislehdessä oli oikein oma toimittaja SH-tapauksille. Kummallista. Ja toinen epäolennainen pikkujuttu, olen nähnyt joskus kirjan pohjalta tehdyn elokuvan ja nyt kirjan luettuani olen sitä mieltä, että Julianne Moore oli ihan liian kaunis valinta Waveyn rooliin. Ja Kevin Spacey oli liian heiveröinen Quoyleksi...

torstai 20. marraskuuta 2008

Muleum

Erlend Loe
Johnny Kniga 2008


Sain äskettäin selville, että joka päivä kuolee noin 155 000 ihmistä. Se tekee yhteensä 57 miljoonaa vuodessa. 6 458 tunnissa. 108 minuutissa. Kysyn itseltäni tuntuuko se lohdulliselta. Tavallaan kyllä. Tavallaan ei.

Julie on menettänyt koko perheensä lento-onnettomuudessa Afrikassa. Hän on aivan yksin tässä maailmassa, masentunut ja itsetuhoinen.

Muleum on kertomus vuodesta, jonka aikana Julie pyrkii monin tavoin pääsemään hengestään siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun kuoleminen ei onnistu, Julie löytääkin elämänhalunsa.

Jo läpimurtoromaanissaan Supernaiivi (suom. 1998) Erlend Loe hurmasi lukijat lohduttavalla huumorilla kertoessaan itsensä hukanneesta 25-vuotiaasta nuoresta miehestä. Tämä nuoren naisen kriisitarina on samalla tavoin lohdullinen, eheyttävä ja humoristinen – sekä yllätyksiä täynnä.


Opiskelujen kanssa on hirveän kiire, joten tämän, alle 200-sivuisen, kirjan lukemiseen meni puolitoista viikkoa. Ärsyttävää. Taidan olla valmis julistamaan Erlend Loen yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Loe kirjoittaa absurdeja, mutta oudon todellisia tarinoita. Vaikea kuvailla sitä tunnelmaa, mikä Loen kirjoissa vallitsee. Loe käsittelee synkkiä aiheita kepeydellä ja huumorilla niitä mitenkään vähättelemättä. Laitan tähän loppuun vielä yhden lainauksen kirjasta, joka teki minuun vaikutuksen.

"Terveet ihmiset eivät voi ymmärtää miltä tuntuu olla sairas ja ihmiset, jotka haluavat elää eivät voi ymmärtää miksi joku haluaa kuolla. Niin se vain. Me voimme osoittaa myötätuntoa ja yrittää lohduttaa toisia, mutta jälkeenpäin työnnämme ikävät asiat pois mielestä ja jatkamme omaa elämäämme. Ja niin sen täytyykin olla. En usko, että tuskaa pystyy jakamaan. Jos pystyisi, elämä muuttuisi sietämättömäksi myös niille, jotka eivät koe pahoja asioita, ja silloin lakkaisimme todennäköisesti lisääntymästä ja se olisi viimeinen naula meidän arkkuumme."

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Yö kuuluu minulle

(Nighttime is My Time)
Mary Higgins Clark
Tammi 2005


”Minä olen Pöllö, ja yö kuuluu minulle…”

Jean Sheridan, arvostettu historioitsija ja kirjailija, on kutsuttu Stonecroft Academyn entisten opiskelijoiden tapaamiseen. Hänet ja kuusi muuta samalta vuosikurssilta on valittu kokouksen kunniavieraiksi. Tunnelmaa varjostaa se, että yksi kutsutuista, Hollywood-agentti Alison Kendall, on löydetty kuolleena uima-altaastaan vain vähän ennen kokousta. Häntä ennen on neljä muuta luokkatoveria saanut surmansa äkillisesti, kaikki samasta kouluaikaisesta tyttöjen lounasseurueesta. Lisäksi Jean saa uhkaavia fakseja, jotka liittyvät hänen tyttäreensä Lilyyn. Jean on antanut vastasyntyneen lapsensa adoptoitavaksi kaksikymmentä vuotta aiemmin eikä ole kertonut asiasta kenellekään. Yrittääkö joku nyt kiristää tiedolla rahaa vai onko Lily vaarassa?

Kaikki kunniavieraat ovat menestyneet elämässään hyvin, mutta kaikilla on myös salaiset, kipeät kokemuksensa. Heidän joukossaan on yksi, joka aikoo kostaa kouluaikana kokemansa pilkan ja nöyryytyksen tappamalla kaikki lounasseurueen tytöt. Jäljellä on enää kaksi: Laura Wilcox ja Jean Sheridan…


Varsin oivallinen jännäri. Pidin tästä enemmän kuin tuosta Kodin suojassa -kirjasta, minkä luin pari viikkoa sitten. Itse en ainakaan osannut päätellä syyllistä ennen aikojaan, epäilyksiä kyllä oli suuntaan jos toiseen, mutta en tiennyt varmasti. Ihan kelpo teos. Ei nyt ole oikein mitään erityistä sanottavaa. Jotenkin tämän oli minusta hallitumpi kokonaisuus kuin em. Kodin suojassa.

perjantai 31. lokakuuta 2008

Kävin melkein kirjaston poistokirjojen myyntitapahtumassa

Lähdin tänään pyörällä Jyväskylän kaupunginkirjaston poistoaineiston myyntipäiville. Satoi vettä, sormia paleli, koska ei ollut käsineitä (tarkoitus oli samalla reissulla ostaa jostain käsineet), inhottava syyssää jne. Pääsin kirjastolle ja katselin ala-aulassa, että hm, Minnansalin ovet ovat kiinni eikä ihmisiä muutenkaan ole suuremmin liikenteessä. Mietin, että onko se myyntitapahtuma siirretty muualle ja lähdin kiipeämään portaita ylös, koska piti palauttaa yksi DVD. Siinä sitten tajusin, että niin sehän myyntitapahtuma oli itse asiassa 29.-30.10... Olen päivän myöhässä. Höh. Olin pistänyt tapahtuman ylös kalenteriinkin. Pitäisi kai katsoa kalenteriin useammin... Halpa reissu. Olisi kuitenkin ollut kiva päästä penkomaan sitä valikoimaa vaikka mitään ei olisi mukaan lähtenytkään...

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Trainspotting

Irvine Welsh
Otava 1996



Undergroundin uuden profeetan anarkistinen kulttikirja


Trainspotting on täydellistä piittaamattomuutta omasta ja muiden elämästä. Tämä energinen, raju, räävitön ja loistavasti kirjoitettu tarina kertoo Mark Rentonista ja hänen renttukavereistaan, jotka elävät kuin vieras heimo tavallisten ihmisten keskellä. Heidän tulevaisuutensa ei ulotu seuraavaa piikkiä pidemmälle.

Edinburghilainen Irvine Welsh ei moralisoi eikä ihannoi. Musta huumori ja realistinen karmeus on viety niin pitkälle, että ne järkyttävät ja naurattavat.


Oikeastaan kaikki mitä tästä kirjasta haluan sanoa tiivistyy tuohon takakannen tekstiin ja lisäksi Kirjavinkit -sivustolla on oivallinen arvio tästä teoksesta, mutta en kerkiä ruveta opettelemaan tuota linkityssysteemiä nyt, joten jos se arvio kiinnostaa niin pitää nähdä itse vähän vaivaa. Mutta olen siis itse nähnyt leffaversion tästä teoksesta useampaan otteeseen ja se kuuluu suosikkileffoihini. Kirjavinkit -sivustolla suositellaan leffan katsomista ennen kirjan lukemista ja olen samaa mieltä. Mua itseä ei häirinny suuremmin mitä kaikkea leffasta oli jätetty pois, koska ajattelin kirjaa ja leffaan erillisinä kokonaisuuksina, mutta luultavasti katson seuraavalla kerralla leffaa vähän eri näkökulmasta. Tämä kirja on rehellinen, kaunistelematon, järkyttävä, surullinen ja hervottoman hauska. Kerronta on katkonaista ja eikä varsinaista juonta ole. Henkilöt ovat joukko käsittämättömän surkeita kusipäitä. Voisi kuvitella, että tämä on ahdistavaa luettavaa, mutta ei ollenkaan. Imaisi mukaansa. Ihme jos joku haluaa kokeilla huumeita luettuaan tämän tarinan tai katsottuaan elokuvan... Aye, mä tykkäsin.

sunnuntai 19. lokakuuta 2008

Kodin suojassa

(No Place Like Home)
Mary Higgins Clark
Tammi 2006

Liza Barton on vain 10-vuotias, kun hän ampuu vahingossa äitinsä yrittäessään suojella tätä isäpuolensa hyökkäykseltä. Vaikka Liza todetaan oikeudessa syyttömäksi, hänet leimataan tunteettomaksi tappajaksi. Jotta Liza pääsisi uden eläm alkuun, hänet adoptoidaan toiselle paikkakunnalle ja hänelle annetaan uusi nimi, Celia.

Ehdittyään 28 vuoden ikään Celia on menestynyt sisustussuunnittelija ja asuu NewYorkissa. Hän on naimisissa vanhemman leskimiehen kanssa, ja heillä on pieni Jack-poika. Traagisen menneisyytensä Celia pitää visusti salassa.


Paria vuotta myöhemmin Celian aviomies on kuollut ja hän on löytänyt uuden kumppanin. Celian uusi aviomies. Alex Nolan yllättää hänet ostamalla hänelle syntymäpäivälahjaksi talon New Jerseystä. Kun he menevät katsomaan uutta kotiaan, Celia kokee järkytyksen: hän huomaa seisovansa lapsuudenaikaisen kotitalonsa pihalla - saman talon, jossa hän tappoi äitinsä.


Celia perheineen muuttaa taloon. Pikkuhiljaa alkaa ilmaantua merkkejä siitä, että joku tietää Celian synkän salaisuuden. Pian paikkakunnalla alkaa tapahtua murhia, ja Celia on yksi epäillyistä. Yrittäessään todistaa syyttömyyttään hän ei huomaa olevansa itsekin vaarassa.

Että semmoinen tapaus. Tuli vähän sellainen olo, että olen tainnut lukea vastaavanlaisen tarinan Higgins Clarkilta aiemminkin. Ihan ok, ei mitenkään piinaavaa jännitystä, mutta muuten ihan kelpo tarina. Yksi asia minua kyllä ärsytti suunnattomasti. Nimittäin se, että Celian osalta tarinaa kerrottiin ensimmäisessä persoonassa, minä-kertoja, mutta muiden osalta kolmannessa persoonassa. Luen yleensä kirjaa ihan tyytyväisenä oli kyseessä sitten minä-kertoja tai kaikkitietävä(?) kertoja, mutta nyt kyllä häiritsi tuo kertojan vaihtuminen. En tiedä onko se vaan minä, mutta minusta Celia jäi jotenkin hengettömäksi vaikka lukija pääsikin hän "päänsä" sisään. Kokonaisuutena ihan ok kirja.

perjantai 10. lokakuuta 2008

Ostoksilla

Päätin tänään käydä Suomalaisessa kirjakaupassa kun siellä oli joku -30 % lisäale. Oikeastaan menin etsimään keittokirjaa, mutta lähdin pois Louisa M. Alcottin Pikku naisia -romskun kanssa. Oikea heräteostos, mutta hintaa kertyi 5,60 kun normaali hinta oli 27,30, joten varmaan minä sellaista tarjousta jätän käyttämättä. Sehän on klassikko ja kaikkea. En edes muista olenko sitä lukenut, luulen kyllä, että joskus ala-asteikäisenä luin sen Pieni runotyttö -kirjojen ja Vihervaaran Annojen ohella. Pitää kuitenkin lukea uudestaan nyt, kun se on omassa hyllyssä.

torstai 9. lokakuuta 2008

Vapaata riistaa

(Open Season)
Linda Howard
WSOY 2005


Räiskyvää menoa, kirpakkaa jännitystä, säkenöivää huumoria ja mehevää seksiä.

Daisy Minor, pikkukaupungin kirjastonhoitaja, saa 34-vuotispäivänään tarpeekseen tylsästä elämästään, tanttamaisista vaatteistaan ja asumisesta äitinsä kanssa. Hän haluaa olla tanssipaikan kaunein ja halutuin tyttö, iskeä miehen ja perustaa perheen.
Muodonmuutos onnistuu yli odotusten: Daisyn ensimmäinen ilta Buffalo Clubilla päättyy tappeluun ja neiti itse joutuu vasten tahtoaan poliisipäällikkö Jack Russon syliin. Pahempaa on tulossa: Daisy on tietämättään nähnyt murhan, joka liittyy kansainväliseen naisten salakuljetukseen. Keinoja kaihtamattomat rikolliset haluavat vaientaa avaintodistajansa. Silmukka kiristyy, murhaajat lähestyvät, Daisyn ja Jackin välillä kipunoi…

Jännitysviihteen uusi kuuma nimi Linda Howard valloittaa lukijansa.

Voi luoja, mistähän aloittaisin. Mietin useampaan otteeseen, että kehtaanko tunnustaa lukevani näin käsittämätöntä höttöä, jonka harlekiinipokkarista erottaa vain kovat kannet ja kustantaja, mutta tulin sitten siihen lopputulokseen, että kaipa minun pitää paljastaa kaikki kirjalliset luurangot tässä blogissa eikä teeskennellä jotain muuta kuin mitä on. Oletan olevani ihan normaalin ÄÖ:n omaava akateemista tutkintoa suorittava ihminen, joten minua nolottaa, että oikeasti luen tämän sepustuksen kaltaista pötyä. Olen lukenut kirjailijalta pari muutakin romaania, mutta en muista että ne olisi ollut näin nolostuttavia lukukokemuksia. No ehkä aika kultaa muistot tässäkin tapauksessa... Siis joo, olihan tämä nopea lukea ja sujuvasti kirjoitettu, mutta siitä huolimatta... Juoni oli ihan järkyttävän ennalta arvattava ja henkilöt jokseenkin epäuskottavia. Toivottavasti en pilaa kenenkään "lukunautintoa" tällä huomautuksella, mutta siis oikeasti kuka rakastuu ja paukkasee naimisiin about kaksi viikkoa ensitapaamisen jälkeen? Tai no onhan niitäkin ihmisiä, mutta ei siinä ole kyllä minun mielestä mitään romanttista ja suhtaudun sellaiseen lähinnä epäuskoisesti. Lust not love. Ja nyt päästäänkin sitten takakannen mainostamaan "mehevään" seksiin. Aww, kiemurtelin sisäisesti lukiessani niitä pätkiä enkä suinkaan siksi että, se olisi ollut niin kuumaa luettavaa. Onneksi näitä kohtia ei ollut kovin montaa... Jännitystä tämä kirja ei ole nähnytkään ja mun mielestä kirjan oikeasti mielenkiintoisin lause oli romaanin viimeinen lause. Kannesta ja suomenkielisestä nimestä en edes sano mitään. Kaikista nolointa tässä jutussa kuitenkin on se, että jos törmäisin kirjastossa muihin kirjailijan "teoksiin", niin saattaisin hyvinkin lainata...

perjantai 3. lokakuuta 2008

Kadotettu

(Faithless)
Karin Slaughter
Helmi 2007


Iltakävely metsässä saa karmean käänteen, kun poliisipäällikkö Jeffrey Tolliver ja patologi Sara Linton löytävät nuoren tytön ruumiin. Selviää, että tyttö on haudattu elävänä maahan.

Johtolangat viittaavat suljettuun uskonnolliseen yhteisöön, joka piilottelee hirvittäviä salaisuuksia. Saran kauhuksi hänen kovia kokenut sisarensa Tessa on jäänyt lahkon pauloihin.



Huh, Slaughter kirjoittaa kamalia tarinoita ja kamalammaksi asian tekee se, että todellisuus ei ole yhtään tarinoita mukavampi. Hyvä kirja, ei siinä mitään. Alan ilmeisesti tosiaan tuntea sympatiaa Lenaa kohtaan. En tiedä miksi, ehkä siksi, että Lenan kuori alkaa vihdoinkin säröillä. Vai olenko itse muuttunut? Loppuun vielä lainaus Me Naiset lehden arviosta. Ilmaisee aika kivasti omat ajatukseni. "Karin Slaughter on mestari luomaan tiivistä tunnelmaa. Tapahtumien raadollisuus saa jollain tavalla selityksen, vaikka sitä ei haluaisikaan hyväksyä. Käteen jää totuus siitä, että elämä ei ole turvallista. Silti se on loppuun asti arvokasta."

sunnuntai 21. syyskuuta 2008

Merkitty

(Indelible)
Karin Slaughter
Helmi 2006


Päivä alkaa kuin mikä tahansa arkiaamu Heartsdalen pikkukaupungissa, mutta ilmassa väreilee jännitys. Lena Adams palaa työhönsä etsiväksi pitkän poissaolon jälkeen. Samaan aikaan kaupungin patologi ja lastenlääkäri Sara Linton on päättänyt vihdoin kertoa tunteistaan poliisipäällikkö Jeffrey Tolliverille. Hän saapuu poliisiasemalle, jossa konstaapeli Brad Stephens kierrättää meluisaa koululaisryhmää. Äkkiarvaamatta heidän ympärillään alka silmitön tulitus... Väkivallan kierre johtaa suoraan Saran ja Jeffreyn menneisyyteen.


Olipa hyytävä tarina. Mielestäni paras tähän mennessä tässä Slaughterin Grant County-sarjassa. En nyt muista kirjoitinko tästä jo tuossa S niin kuin synti -kirjan kohdalla, mutta tykkään tarinoista, joissa ikään kuin useampi tarina sulautuu yhteen. Tässähän siis seurattiin nykyhetken tapahtumia ja menneisyyden tapahtumia, jotka lopulta yhdistyivät. Karin Slaughter kyllä onnistui kirjoittamaan niin koukuttavan kirjan, että oksat pois. Oli pakko ahmia luku toisensa jälkeen, että saisi selville mitkä tapahtumat johtivat raakaan väkivaltaan. Saran ja Jeffreyn suhteeseen saatiin myös mielenkiintoista lisävaloa. Tämä oli muuten ensimmäinen kerta, kun Lena ei ärsyttänyt minua koko aikaa. En ole koskaan oikein ymmärtänyt sitä naista.

sunnuntai 14. syyskuuta 2008

Punainen lilja

(Red Lily)
Nora Roberts
Gummerus 2007


Rosalie "Roz" Harperin lempeällä kädellä hallitsemassa taimitarhassa eletään syvän etelän läkähdyttävää kesää. Harper Housen laajaan ruokakuntaan tuo lisävipinää Rozin siipien suojiin saapuneen Hayley Philipsin tyttövauva Lily, josta tulee pian kaikkien suosikki.

Erityisen kiintynyt lapseen – ja tämän äitiin – on Rozin aikamiespoika Harper Ashby. Kun intohimoisen puutarhurin tunteet räiskyvää, tummaveristä Hayleytä kohtaan syvenevät, Harperin kartanon rauha rikkoutuu. Harper Housen kotikummitus, vinksahtaneita tuutulauluja hyräilevä Amelia tekee kaikkensa estääkseen pariskuntaa saamasta toisensa.

Entistä hyökkäävämmäksi muuttunut haamu ottaa aika ajoin Hayleyn valtaansa. Älykkään ja lempeän naisen äkilliset raivonpuuskat koettelevat kaikkia, eivät vähiten Harper Ashbya. On aika selvittää piinatun Amelian arvoitus, lopullisesti.

Punainen lilja on
Nora Robertsin suositun puutarhatrilogian viimeinen osa. Sarjan aiemmat osat, Sininen daalia ja ja Musta ruusu ovat ilmestyneet vuonna 2006.


Jos haluan lukea hyvin kirjoitettua romanttista viihdettä, valitsen Nora Robertsin tuotannon. Siis eihän nämä mitään korkeakirjallisuutta ole, mutta täytyy tunnustaa, että opintojen ohessa (ja muutenkin) lukee toisinaan paljon mieluummin hyvää viihdettä kun maailmankirjallisuuden klassikoita (joita kyllä myös pyrin lukemaan aina välillä). Minusta tämä oli ihan sujuvaa romanttista viihdettä ja lajissaan kelpo teos. En ole ihan varma mitä pidän tuosta yliluonnollisesta aspektista, mutta toisaalta se tuo koko trilogiaan uudenlaista potkua, mitä Robertsin varhaisemmissa romaaneissa ei välttämättä ollut, joten kai se sitten on ihan hyvä lisä. Ai niin, tuli mieleeni tuosta takakannen tekstistä, että onko vähän liioiteltua kutsua 30-vuotiasta miestä aikamiespojaksi? No joo, niin kuin tämä olisi hirveän merkittävä kysymys, mutta vähän huvitti, kun ei Harper minun mielestä täytä "aikamiespojan" kriteereitä.

tiistai 2. syyskuuta 2008

Varsinainen talousihme

(The Undomestic Goddess)
Sophie Kinsella

WSOY 2007

Ylikireä uraohjus Samantha Sweeting ei erota vispilää munankeittimestä, mutta kuinka ollakaan, tästä huippujuristista tulee niiata niksauttava taloudenhoitaja perheeseen, joka luulee häntä tähtikokiksi.
Kodin hengettäremme ryhtyy hommiin – ja käryttää, roiskii ja rikkoo. Pinteestä voi selvitä vain yhdellä tavalla: pitopalvelu paikalle ja äkkiä! Samantha päättää kuitenkin oikeasti oppia keittämään, puunaamaan ja puleeraamaan, jotta saisi jäädä taloon. Sen väkeen kuuluu näet hyvännäköinen puutarhuri, jonka kanssa olisi mukava järjestää pientä sutinaa.
Miksi sitten älykäs lakinainen on päätynyt vessaharjan valtiattareksi? Syynä on niljakas petos, jonka jäljille Samantha pääsee kesken muusin ja moussen laiton. Varokaa siis Cityn pukuherrat! Samantha on terävämpi kuin koskaan ja vaatii oikeutta vaikka kädet taikinassa.


Minulla oli vähän ennakkoluuloja tämän kirjan suhteen. En tiedä miksi. Olen lukenut myös Kinsellan Himoshoppaajat ja ihan viihdyttäviä ne ovat, vaikka Becky minusta onkin melkoisen ärsyttävä hahmo. Pelkäsin ehkä vähän samaa tältä, mutta olin väärässä. Tämä oli mitä erinomaisinta aivojen nollaus -luettavaa. Minusta Samantha oli oikein mukava päähenkilö. Mukava on ehkä väärä sana, mutta en keksi nyt parempaakaan. Kirja oli hauska, siis nauroin oikeasti ääneen monta kertaan. Vähän ennalta arvattava, mutta ei kyllä haitannut yhtään. Tärkeintä on matka eikä määränpää ja siihen malliin. Tulin hyvälle tuulelle.

perjantai 29. elokuuta 2008

S niin kuin synti

(S is for Silence)

Sue Grafton

Gummerus 2007


"Kun Liza Mellincamp muistelee sitä miten viimeistä kertaa näki Violet Sullivanin, elävimpänä hänen mieleensä piirtyy Violetin japanilaisen silkkikimonon väri..."

Yhdysvaltain kansallispäivänä vuonna 1953 kalifornialaisen pikkukaupungin kaunotar Violet Sullivan laittautuu parhaimpiinsa ja lähtee katsomaan juhlapäivän ilotulitusta. Häntä ei nähdä enää koskaan Jotkut sanovat hänen karanneen toisen miehen matkaan. Toiset uskovat aviomiehen surmanneen hänet. Äidin selvittämätön kohtalo ei ole koskaan jätänyt Violetin tytärtä Daisya rauhaan. Yli 30 vuotta tapahtuman jälkeen hän palkkaa ysityisetsivä Kinsey Millhonen saadakseen tietää totuuden. Kinseyn yllätykseksi moni kaupungin asukkaista tietää Violetista paljon enemmän kuin haluaa paljastaa.


Löysin nämä Sue Graftonin aakkosdekkarit jo lähemmäs kymmenen vuotta sitten ja Kinsey on ehdoton suosikkietsiväni. Tunnen jokseenkin sielunsukulaisuutta häntä kohtaan. Luulen, että jos minulle olisi kirjallinen vastine, se olisi aika lailla Kinseyn kaltainen. Itse kirjasta sen verran, että minusta tämä oli oikein kelpo dekkari. Sujuvaa tekstiä ja kaikkiin olennaisiin kysymyksiin tuli vastaukset. Uutena puolena oli se, että minäkertojan eli Kinseyn lisäksi välillä tarinaa seurattiin muiden ihmisten näkökulmista vuonna 1953. En muista, että aiemmissa kirjoissa olisi käytetty tätä tekniikkaa. Itse olen varsin ihastunut tällaiseen kerrontaan, jossa tarinaa seurataan useamman ihmisen näkökulmasta, joten minusta se oli varsin piristävää. Tykkäsin.

tiistai 26. elokuuta 2008

Veripelto

(Fields of Blood)

Denise Mina
LIKE 2008


Pieni poika katoaa jäljettömiin kotipihaltaan Glasgow'ssa. Katoamisesta kiinnostuu Scottish Daily Newsin uusi lähetti Paddy Meehan, joka haaveilee katolisten vanhempiensa ja kihlattunsa harmiksi urasta tutkivana journalistina pikaisen naimisiinmenon ja kotiäitiyden sijaan.

Poliisin tutkimukset johtavat kahden nuoren pojan jäljille. Poikien uskotaan toimineen yksin, mutta onko ratkaisu niin helppo? Paddylle tulee kiire, kun hän tajuaa, että toinen epäillyistä on hänen sulhasensa serkku. Perhe ei ymmärrä Paddyn kiinnostusta asiaan, ja pian hän saa huomata olevansa vaarallisen yksin.

Veripelto sijoittuu vuden 1981 Glasgow'hun - ristiriitojen, nälkälakkojen ja työttömyyden repimään kaupunkiin. Kirja aloittaa viisiosaisen Paddy Meehan -sarjan, jossa seurataan Paddyn vaiheita lehtimaailmassa, omien tavoitteidensa ja muiden odotusten ristipaineessa.



Olen aiemmin lukenut Denise Minan Glasgow-trilogian (Garnethill, Pako, Päätös) ja tykkäsin siitä silloin kovasti. Tässä seikkaillaan jälkeen Glasgow'n karuilla kaduilla ja tykkäilin jälleen Minan tyylistä kirjoittaa. Kaunistelematonta kieltä ja synkkää huumoria. Paddy oli minusta hyvä päähenkilö, uskottava ja vahva vaikkei mitenkään täydellinen. Muutama huomio listamuodossa, koska tykkään listoista, 1) en tiennytkään, että Pohjois-Irlannin ongelmat vaikuttivat Skotlannissakin noin vahvasti. Omat tietoni konfliktista tosin ovat ihan säälittävät vaikka olen itse käynyt Belfastissa. 2) Katolilaisuudesta ei tosiaankaan saa mitenkään houkuttelevaa kuvaa tätä kirjaa lukemalla. Se miten Paddyn perhe kohteli Paddya, kun luuli Paddyn tehneen jotain mikä saattaa perheen häpeään, oli aika karua. Lopuksi tunnustan, että minussa on hieman feministin vikaa, joten 3) Paddyn perheen ja sulhasen, Seanin, käsitykset naisen asemasta saivat hieman karvat pystyyn. "Miksi sun pitää yrittää olla mies? Mitä vikaa siinä on, että on vaan nainen?" On VAAN nainen? Höh. Kirjasta tuli kaiken kaikkiaan niin selvästi esiin miten ihmiset pelkäävät muutosta ja haluavat pysyä siinä tutussa ja turvallisessa. Hyvä kirja joka tapauksessa ja aion kyllä lukea Paddy Meehanin urakehityksestä jatkossakin.

LÖYTÖ!

Voi onnea, löysin tänään Suomalaisen kirjakaupan muuttomyynnistä Erlend Loen Volvon kuorma-autot huimaan kuuden euron hintaan! Okei, äiti halusi lahjoittaa sen minulle, joten en itse edes köyhtynyt, mutta silti... Olen metsästänyt sitä kirjahyllyyni kohtuuhintaan siitä asti, kun ostin viime syksynä Dopplerin seitsemällä eurolla myöskin Suomalaisesta kirjakaupasta. Suomalaisen kirjakaupan hinnat ovat yleensä opiskelijalle vähän turhan kalliita, mutta välillä sieltä tekee kivoja löytöjä. Happy!

keskiviikko 20. elokuuta 2008

Murha laitumella

Olipas kiva lukea suomenkielellä, kun on koko alkuvuoden lukuna pelkästään englanninkielellä. Mutta mennäänpä itse asiaan.


Murha laitumella
(Glennkill)
Leonie Swann
WSOY 2007




Yksikään lammas ei saa jättää laumaa… mutta koskeeko sama sääntö myös paimenia?

Eräänä kesäaamuna makaa George Glenn, irlantilainen lammaspaimen, kasteisella ruohikolla hengettömänä, lapio rinnassaan. Lammaslauma on aluksi poissa tolaltaan, mutta neiti Maple, Glenkillin ja ehkä koko maailman viisain lammas, ryhtyy pohtimaan tapausta. Onneksi Georgella oli tapana lukea elikoilleen ääneen kaikenlaisia kertomuksia, ja niinpä hänen lampaansa ovatkin jo kohtalaisen perillä ihmisten aivoituksista ja rikosten selvittelyn peruspulmista.

Murhaaja palaa aina rikospaikalle, sanotaan, mutta ongelmaksi osoittautuu, kun kohta kaikki epäillyt käyskentelevät murhaniityllä. Pienen takapajulan asukkaat ovat huolissaan lähinnä kylänsä katastrofaalisista matkailunäkymistä, mutta lampaita mietityttää myös, kuka veisi ne Eurooppaan. Sen George oli eläimilleen ehtinyt jo luvata. Kun neiti Maplen älykkölampaat ryhtyvät ratkomaan murha-arvoitusta ja vaatimaan oikeutta, ei puolivillainen totuus riitä.

Murha laitumella on humoristisen makaaberi rikosromaani. Leonie Swannin esikoisteoksen käännösoikeudet on myyty jo yli kahteenkymmeneen maahan.


Selkeästi omaperäisin dekkari, jonka olen koskaan lukenut. Tykkäsin kyllä kovasti. Etukäteen ajatus lampaista päähenkilöinä tuntui ehkä vähän oudolta, mutta ei se sitä ollutkaan. Kaikilla lampailla oli oma persoonallisuutensa ja kun asioita katsottiin lampaiden silmin niin juoni sai siitä kovasti lisäpotkua. Ainakin minua huvitti useaan otteeseen kun asioita katsottiin lammasperspektiivistä. Pari asiaa minua jäi vähän vaivaamaan, en oikein tajunnut niiden merkitystä lopputuloksen kannalta, mutta muuten oli oikein antoisa lukukokemus. Kertoi lampaiden lisäksi vähintään yhtä paljon ihmisistä. Hauska kirja.

torstai 14. elokuuta 2008

Prologi

Tämä on blogi kirjoista. Pienistä, suurista, hyvistä, huonoista ja kaikista siltä väliltä. Ajattelin, että voisin täällä purkaa ajatuksiani lukemistani kirjoista ja kirjoittaa myös muista kirjoihin liittyvistä asioista jos siltä tuntuu. Pääasiallisesti tämä blogi varmaan palvelee lukupäiväkirjana. Otan mielelläni kommentteja ja lukuvinkkejä vastaan, mikäli joku joskus eksyy tähän blogiin. Toivottavasti voin myös itse tarjota ideoita seikkailuihin kirjojen maailmassa.