Ihan tavallisena päivänä

Case Histories
Kate Atkinson 2004
Schildts & Söderströms 2.p 2013
294 s.

Jackson Brodie, entinen sotilas, entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä saa hoidettavakseen kolme jo vuosia sitten tapahtunutta katoamistapausta. 

Isänsä kuoltua sisarukset Amelia ja Julia haluavat vihdoin selvittää mitä tapahtui heidän kolmivuotiaalle sisarelleen Olivialle, joka katosi yli 30 vuotta aiemmin vuonna 1970. 

Theon elämän keskipiste, tytär Laura, on ensimmäistä päivää kesätöissä isänsä asianajotoimistossa, kun golf-paitaan pukeutunut mies ryntää toimistoon ja puukottaa Lauran kuoliaaksi. Kymmenen vuotta myöhemmin tapaus on edelleen selvittämättä ja Lauran muisto Theon mielessä yhtä elävä kuin eilispäivä.

Michelle on 18-vuotiaana vastasyntyneen vauvan äiti ja Keithin tuore vaimo. Eräänä aamuna Keith herättää vahingossa vauvan ja Michellen pinna katkeaa. Hän ryntää hakemaan kirveen ja iskee sen Keithin päähän. Mitä tapahtuu Michellen vauvalle, kun Michelle kärsii tuomionsa vankilassa ja vapauduttuaan katoaa sukulaistensa ulottumatttomiin?  

Selvittäessään näitä kolmea näennäisesti täysin erillistä juttua Jackson käy samalla läpi omaa lapsuudentraumaansa ja avioeroaan ja huomaa, että vastoin odotuksia tapaukset ovat kytkeytyneet toisiinsa.

Kateissa ollutta ja Saarnaajan kiihottamaa dekkarinnälkääni ruokkiakseni luin tämän Hulluilta päiviltä mukaan napatun dekkarin. Haluaisin sanoa "dekkarin", koska tämä oli melkoinen epädekkari. Puitteet on toki kunnossa, on yksityisetsivä ja monta mutkikasta ja raadollista tapausta selvitettävänä, mutta tämä on tavallista dekkaria huomattavasti kaunokirjallisempi ja keskittyy paljon enemmän kirjan henkilöiden mielenliikkeiden kuvaamiseen. Tapaukset tulevat ratkaistuksi melkein ohimennen.

Kirjan alku oli minusta äärimmäisen mielenkiintoinen. Tarina alkaa kolmella tapauskertomuksella, jotka kaikki ovat järkyttäviä ja psykologisesti mielenkiintoisia. Tässä vaiheessa olin todella innoissani, mutta sitten, seuraavat 200 sivua ovat rönsyileviä kuvauksia tapauksiin liittyvien ihmisten mielenliikkeistä. Tapahtumat ratkeavat niin ohimennen ja yhtäkkiä, että mulle jäi tästä vaan jotenkin hölmistynyt olo. Lopussa tapauksille annettiin ratkaisut ja ne olivat minusta alun tapauskertomusten tavoin todella mielenkiintoisia ja yllättäviäkin. Tykkäsin siis alusta ja tykkäsin lopusta, joka onnistui yllättämään minut, mutta välissä olevat 200 sivua olivat minusta vaan jotenkin epäkiinnostavia. Tai  ei epäkiinnostavia, mutta ei vaan tullut sellaista pakko lukea fiilistä, lukemiseen meni paljon kauemmin kuin odotin. 

Ei missään nimessä huono kirja ja kaikki löytämäni arviot tästä ovat jokseenkin ylistäviä, joten olen ilmeisesti vähemmistössä, kun en täysin lämmennyt tälle. Aion silti lukea sarjan seuraavat osat.

Loppuun laitan kirjasta lainauksen, joka tuntui uppoavan syvälle lukuhetkellä.

"Olisi pitänyt opiskella luonnontieteitä eikä istua päivät pitkät nenä romaanissa. Romaaneista sai aivan väärän kuvan elämästä, niissä valehdeltiin ja annettiin ymmärtää, että oli olemassa loppuja, vaikka tosiasiassa mitään loppuja ei ollut, kaikki vain jatkui ja jatkui ja jatkui."

Minishoppaaja

Mini Shopaholic
Sophie Kinsella 2010
WSOY 2011
403 s. 

Himoshoppaaja-sarja on tullut kuudenteen osaansa ja nyt mukana sekasortoa aiheuttaa Beckyn ja Luken 2-vuotias, voimakastahtoinen tytär Minnie. Englantiin iskee talouskriisi ja Beckyn ja Luken on vedettävä kukkaron nyörit tiukalle. Tämä tietysti aiheuttaa shoppailuriippuvaiselle Beckylle suuria ongelmia, mutta onneksi tyttärelle voi opettaa "vastuullista rahankäyttöä" viikkorahan muodossa ja pian "Minnie" onkin käyttänyt viikkorahansa vuoteen 2103 saakka. Talouskriisi aiheuttaa ongelmia myös töissä, mutta onneksi Becky keksii tähänkin luovan ratkaisun. Samanaikaisesti Becky järjestelee Lukelle yllätyssynttäreitä nollabudjetilla, joka, yllätys yllätys, paisuu vähän.   

 

Olen lykännyt tämän tekstin kirjoittamista jo yli viikon, kun tästä kirjoittaminen tuntuu yhtä piinalliselta kuin mitä kirjan lukeminen oli. Tästä voi tulla melkoinen valituspostaus enkä ole sellaista halunnut kirjoittaa, joten olen lykännyt kirjoittamista. Fiksua..

Tämä on chick-littiä ja sitä odottaa, että pääsee pakenemaan hetkeksi todellisuutta höpsön päähenkilön siivellä. Odottaa saavansa hyvät naurut  ja viihtyvänsä muutaman sata sivua hattaraisissa päiväunelmissa. Kiintyvänsä päähenkilöön ja huokaisevan tyytyväisenä, kun sankaritar saa sankarinsa. Himoshoppaaja on tietysti jo saanut sankarinsa, mutta se on nyt sivuseikka. 

Sen sijaan että olisin tavoittanut mitään edellä kirjoitetusta, tunsin vain sivu sivulta kasvavaa vastenmielisyyttä Beckyä kohtaan. Miten voi 29-vuotias ihminen olla näin täysin kykenemätön ottamaan oppia aiemmista virheistään? Becky on itsekeskeinen, patologinen valehtelija, joka järjestää itsensä pulaan joka ikinen kerta ja sitten sukulaisten ja ystävien on pelastettava tämä vastuuntunnoton huithapeli ja lopussa kaikki on taas hyvin. Nyt tämä manipuloiva narttu on sitten hankkinut vielä lapsenkin, jonka kasvatuksen suhteen on ihan yhtä holtiton kuin muunkin elämänsä.

Ja sitten toinen juttu, mikä aiheutti raivoa oli aviomies Luke. Miten ihmeessä se mies voi katsoa kaiken läpi sormiensa kerta toisensa perään? Varmaan se, että mies vaikuttaa olevan täysin naimisissa työnsä kanssa varmaan helpottaa asioita. Tai ehkä Becky ON syy, siihen miksi Luke on aina töissä... 

Tästä varmaan tuli jo ilmi, että en tykännyt kirjasta sitten yhtään. Ehkä tästä ei olisi tullut näin negatiivinen postaus, jos oma pinnani ei olisi ollut viime aikoina niin kireällä muista asioista johtuen. Tämä tarina ei kuitenkaan parantanut mielialaani yhtään, mikä ehkä lisäsi ärtymystäni vielä enemmän. Joka tapauksessa sarjan lukeminen osaltani loppuu tähän, mikäli jatkoa on vielä luvassa. Huumorintajuni ei vaan riitä. Pikaisen googlauksen perusteella tämä on kuitenkin viihdyttänyt valtaosaa lukijoista, että jokainen muodostakoon itse oman mielipiteensä.   

Vapaasta tahdosta?

Vapaasta tahdosta?
Käyttäytymisen evolutiivinen perusta
Jussi Viitala 2005
Atena 2005
200 s.

Mikä erottaa ihmisen muista eläimistä? Mikä ohjaa parinvalintaa? Ovatko itsekkyys ja epäitsekkyys moraalisia valintoja vai evoluutiossa kehittyneitä taipumuksia? Miten loiset vaikuttavat käyttäytymiseen? Mitä älykkyys on ja miten paljon käyttäytymisestämme on perintötekijöidemme ohjaamaa ja miten paljon vapaata tahtoa? Muun muassa näihin kysymyksiin dosentti Jussi Viitala etsii vastausta kirjassaan.

Mielenkiintoisten esimerkkien kautta Jussi Viitala käy läpi lainalaisuuksia, jotka ohjaavat ihmisen käyttäytymistä siinä missä muidenkin eläinten. Ajatuksia herättävä kirja. Mukavan kansantajuinen lähestymistapa ja kiinnostavia esimerkkejä, jotka osin olivat minulle opintojen kautta tuttuja jo ennestään. Aiemmin lukemaani Robert Triversiin kirjaan, jossa tosin oli ihan eri lähtökohta, verrattuna kesympi, mutta ainakaan esimerkit kirjailijan omasta elämästä eivät herätä myötähäpeää...   

Neljän dollarin päivä

Neljän dollarin päivä
- Ekomatka Aasiaan ja Australiaan
Marketta Horn 2008
Like 2011
654 s.

Rakastan matkustamista ja tämä tuntui oivalliselta matkalukemiselta, kun lähdin itse valloittamaan Eurooppaa junalla.

Marketta Horn oli 54-vuotias lähtiessään vuonna 2004 viettämään sapattivuotta Aasiaan ja Australiaan. Tavoitteena oli matkustaa mahdollisimman ekologisesti mahdollisimman pienellä budjetilla. Matkasta muodostui yhden naisen mielenosoitus kertakäyttökulttuuria vastaan. Matkasta ei haasteita puuttunut, mutta matka myös palkitsi monin tavoin. 

Matkakertomus oli äärimmäisen kiehtova, kauhistuttava ja matkakuumetta nostattava, mutta jotenkin ärsyttävä. Matkaan sisältyi monenlaista haastetta viisumien saannissa, matkalippujen hankinnassa, majapaikan löytämisessä. Monet hankaluuksista johtuivat kielimuurista, länsimaalaisuudesta ja kulttuurieroista. Kirjoittaja matkusti itseään säästämättä, mutta välillä mietin, että olisiko edes vähän voinut joustaa periaatteistaan. Ainakin itsellä on sellainen kokemus, että välillä matkoilla on parempi tehdä kompromisseja ihan jo oman hyvinvoinnin takia jos ei muuten. Lisäksi Marketta vaikutti välillä melko epäkohteliaalta.

Kirja oli melkoinen kokoelma kuvauksia erilaisista ekologisista ja henkisistä keskuksista ja kirjoittajan perma- eli kestokulttuuria kannattava maailmankatsomus tulee erittäin selväksi. Välillä hieman ärsyttävä ja toistuva paasaaminen roskaamisesta ja muovin pahuudesta alkoi ottaa päähän. Kirjoittaja on ihan syystä huolissaan maailman hukkumisesta muoviroskaan, mutta jatkuva paasaaminen oli puuduttavaa. Kuvaukset erilaisista hengellisistä keskuksista ja niiden päivärytmeistä menivät myös päässäni iloisesti sekaisin eivätkä kiinnostaneet suuremmin. Luullakseni olen liian mukavuudenhaluinen ymmärtämään niiden askeettisuutta. En myöskään oikein ymmärrä sitä, että ihmiset kaikkialta maailmasta alkavat seuraamaan jotain itse valitsemaansa gurua.

Olisin itse nauttinut enemmän matkakertomuksesta, josta välittyy enemmän sitä vapauden tunnetta mitä matkustaminen suo. Sellaista puhdasta fiilistelyä, miten mahtavaa on vaeltaa tuntemattomia katuja ja vetää sisäänsä vierasta ilmaa. Sitä iloa, jonka uusi paikka tuo. En löytänyt sitä tarpeeksi tästä kirjasta. Tarina olisi lisäksi kaivannut tiivistämistä ja oikolukua. Painovirheiden määrä oli tuskastuttava. 

Vielä yksi juttu; ihanko tosissaan kaikki miespuoliset ihmiset 12-vuotiaista poikasista buddhalaisiin munkkeihin haluavat harrastaa seksiä 50+ suomalaisnaisen kanssa Aasiassa? En ole itse vielä päässyt Turkkia idemmäs niin en osaa sanoa omasta kokemuksesta (enkä sovi ikähaarukkaankaan vielä, onneksi). Seksinvonkaajien määrä tässä kirjassa oli hämmentävä.

Nenäpäivä

Nenäpäivä

Mikko Rimminen

Teos 2010

Jotenkin keski-ikäisen Irman elämä on suistunut raiteiltaan. Entisestä miehestään hän ei puhu ja pojastakin tiedämme vain, että jonkinlaisiin ongelmiin lain kanssa on jouduttu. Yksinäinen Irma kaipaa läheisyyttä ja alkaa esittää Taloustutkimuksen kyselytutkijaa. Tutkimuksen varjolla ihmisten ovet aukeavat ja Irma saa kaipaamiaan ihmiskontakteja. Sitten Irman ammatillista aitouttaa aletaan epäillä ja Irma hätääntyy.

Ihailtavan kekseliäästi Mikko Rimminen käyttää kieltä, mutta se onkin ainoa positiivinen asia, mitä tästä pystyn kirjoittamaan. Samalla se oli kuin olisi rämpinyt verbaalisessa suossa.

Surkuhupaisa Irma ei onnistunut herättämään sympatioita ja koko lukukokemus tuntui niin uuvuttavalta että jaksoin juuri ja juuri lukea luvun kerrallaan. Kun olin tahkonut ensimmäistä 150 sivua melkein kaksi viikkoa, otin itseä niskasta kiinni ja luin loppuun kahdessa päivässä, jotta pääsisin tarinasta eroon. Pitäisi opetella lopettamaan kirja kesken, jos ei nappaa.

Jos olisi edes selvinnyt, mikä teki Irmasta näin läheisyyden kaipuun riivaaman, kaikki mahdolliset murheet ristikseen ottavan ihmisraunion niin olisi ehkä jotenkin pystynyt käsittämään tämän epäuskottavan sekoilun, mutta ei niin ei. Teki vaan mieli karjua Irmalle, että RAUHOITU NYT! 

En usko, että tartun toista kertaa Mikko Rimmisen teokseen.

Kon-Tiki

Kon-Tiki - Lautalla yli Tyynenmeren
(Kon-Tiki ekspedisjonen)
Thor Heyerdahl 1948
Tammi 2013 (35. painos)

Norjalaisella Thor Heyerdahlilla on teoria. Polynesian saaret ovat asutettu Etelä-Amerikasta, Perusta, käsin. Valitettavavasti Heyerdahl on eläintieteilijä eivätkä vakavasti otettavat kansatieteilijät usko hänen teoriaansa. Heyerdahlilta ei kuitenkaan rohkeutta puutu eikä luovuttaminen tule mieleenkään. Hän onnistuu hankkimaan tarvittavat rahat ja varusteet ja viisihenkisen miehistön ja papukaijan ja heittäytyy balsapuutukeista kootulla lautalla merivirtojen vietäväksi huhtikuussa 1947. Matkaa on 8000 kilometria ja 101 päivän ajan Heyerdahl ja kumppanit seilaavat Tyynenmeren armoilla ennen kuin osuvat maihin Raroian riutalle.

Tarina oli etäisesti tuttu ja olen joskus lukenut Erlend Loen romaanin L, joka on Kon-Tikin inspiroima. En kuitenkaan ollut suunnitellut lukevani kirjaa. Itse asiassa tyrkytin sitä kaverilleni, joka oli kirjastossa kanssani, kun sattumalta löysin kirjan. Hänellä ei kuitenkaan ollut kirjastokorttia mukana ja hänen yllytyksestään lainasin kirjan. Olipa muuten hyvä päätös! Olin ihan fiiliksissä tästä tarinasta. Uskomatonta, että se on tositarina. Kerronta oli niin elävää, että meren pystyi haistamaan ja maistamaan ja tuli hirveä halu lähteä seilaamaan lautalla Tyynellemerelle. Thor Heyerdahlista tuli juuri sankarini. Mahtavaa mihin ihminen pystyy, jos on unelmia ja tahtoa toteuttaa niitä. Yhtä asiaa kyllä jäin miettimään; miten miehet onnistuivat pysymään optimistisina ja urheina tietämättä mihin rantautuisivat tai astuisivatko enää koskaan kuivalle maalle? Jos olisin itse ollut tuolla lautalla, olisin varmasti joutunut pakokauhun ja pelon valtaan jo hyvin varheisessa vaiheessa. Heyerdahlin kerronta on kuitenkin hyvin positiivista eikä hän juuri kirjoita negatiivisista asioista. En tiedä onko se tietoinen valinta.

Kon-Tiki museo on muuten ehdoton käyntikohde jos ja kun joskus Osloon pääsen. Ja nyt haluan ehdottomasti nähdä myös viime vuonna valmistuneen Kon-Tiki -elokuvan, joka oli muuten Norjan Oscar-ehdokkaana Parhaan ulkomaisen elokuvan -kategoriassa tänä vuonna.

Herra Darwinin puutarhuri

Kristina Carlson 2009
Otava 2009

Tämä kirja on kiinnostanut jo jonkin aikaa, aihe on kiehtova ja lisäksi olin todella yllättynyt, kun minulle selvisi, että kirjailija on suomalainen.

Kirjan nimihenkilö on puutarhuri Thomas Davies, outo lintu pienessä kentiläisessä kylässä. Mies ei usko Jumalaan, hän on leski ja yksin vastuussa kahdesta lapsestaan. Kyläläisten mielestä mies on mielipuoli ja itsetuhoinen. 

Tiesin ennalta, että tämä on haastava luettava, joten varasin kirjan junalukemiseksi, kun tiesin, että pystyn keskittymään siihen kunnolla. Ja se olikin hyvä, koska pienestä sivumäärästään huolimatta, 176 sivua, kirja ei ole nopealukuinen. Kieli on poukkoilevaa ja uhmaa kielioppisääntöjä, henkilöitä on paljon ja teksti maalailevaa. Tapahtumia kirjassa on vähän ja niidenkin kohdalla  tuntuu, että tapahtumat joutuu etsimällä etsimään tekstistä.

Herra Darwinilla itsellään on tarinassa olematon osa, hän elää vain ihmisten puheissa. Oikeastaan tämä on pikemminkin tarina pienestä kylästä, jossa usko kohtaa tieteen ennalta kokemattomalla tavalla. Tämä kaikki jotenkin kulminoituu Thomas Daviesin hahmossa.

Jännä kirja, ei noussut suosikiksi, mutta oli ihan hyvä lukukokemus, erilainen, mutta hyvä.   

Jos saat tämän kirjeen

Postmistress
Sarah Blake 2010
Bazar 2013

Ilahduin suunnattomasti, kun löysin tämän kirjaston vastapalautettujen hyllystä. Katselin tätä(kin) viime vuonna Jenkeissä  enkä tiennyt, että tämä on käännetty suomeksi.

Kirjan keskiössä on kolme naista, jotka kukin kohtaavat toisen maailmansodan eri tavoin. Emma Fitch, nuoren lääkärin vaimo, odottaa miestään palaavaksi Lontoosta, jonne mies on paennut auttamaan pommitusten uhreja tehtyään kohtalokkaan virheen työssään. Iris, pikkukaupungin postinhoitaja, jonka käsien kautta kulkevat viestit rintamalle ja takaisin. Frankie Bard, nuori toimittaja, "radiotyttö", jonka radiolähetykset Lontoosta tuovat sodan ihmisten koteihin.

Kasassa on mielenkiintoinen tarina, ehdottomasti. Kieli on kaunista ja miellyttävää lukea. Ja silti olo jäi tyhjäksi. En tiedä, mikä tästä jäi puuttumaan, mutta ei vain iskenyt. Tai jäi sellaiseksi mitättömäksi "ihan kiva"-lukukokemukseksi. Lisäksi Frankien osa tarinasta oli minusta kaikista vähiten kiinnostava, vaikka sen kai oli tarkoitus olla "se juttu" tässä tarinassa. 

Minun kanssani samoilla linjoilla, että jotenkin vajaaksi jäi ovat olleet Annika Rakkaudesta kirjoihin -blogista ja Kirjakammarin Jenni K. Kirjasähkökäyrän Mai tykkäsi enemmän. Muissa blogeissa oli jo puhetta tästä, mutta minunkin on pakko kehua kantta. Todella kaunis.  

Sain tästä uuden osavaltion So American -haasteeseen: Massachusetts.

Nuoruuteni Dublin

44 - A Dublin Memoir

Peter Sheridan 1999

WSOY 2000

Aika kauan sai Peter Sheridanin nuoruusmuistelmat odottaa lukuvuoroaan ennen kuin siihen tartuin. Juhannuksen jälkimainingeissa se tuntui hetken aikaa jo hieman väärältä valinnalta, mutta alkukankeudesta eroon päästyäni ihastuin kirjaan suuresti. Peter Sheridan oli minulle ennalta tuntematon ihminen ja lainasin kirjan nimen perusteella, Nuoruus Dublinissa kuulosti vastustamattomalta vanhan Irlanti-fanin korvissa. 

Muistelmat alkavat uudenvuodenaatosta 1959 ja päättyvät vuoden 1969 alkupäiviin. Kymmenen vuoden aikana päästään mukaan Peter Sheridanin perheen ala- ja ylämäkiin ja seurataan miten kirjailija varttuu nuorukaiseksi ja saa alkusysäyksen teatteriuralle. 

Kirjan kantavin teema on varmaan perhe, mutta myös Peterin suhde omaan isäänsä. Kirja maalaa värikkään kuvan Sheridanin perheestä; isästä, joka työskentelee rautatieaseman lippumyymälässä viitenä päivänä viikossa ja kolmena iltana vinttikoiraradalla. Näitä töitä hän teki muille ihmisille. Sen sijaan kotona, hän rakentelee ja nikkaroi asioita. "Omassa valtakunnassaan hän teki kutsumustyötä. Siellä hän pönkitti rintavarustuksia." Isä on monimutkainen persoona, joka säätelee muun perheen elämää. Perheen äiti on perheen selkäranka, paha suustaan, mutta pitää huolta perheestään. Äidittä kasvaminen  oli tehnyt hänestä sitkeän, pärjääjän. "Kääntöpuoli oli se, että hän halusi olla äiti koko maailmalle." Isoveli Shea, äidin lellikki, "äiti kertoi Shealle asioita, joita hän ei kertonyt edes isälle", sisko Ita, joka on pieni fyysisesti, "oli kuin hän ei olisi halunnut vallata liikaa tilaa maailmasta, koska hän halusi jättää tilaa toisille" ja näkee asioita ennalta. Pikkuveli Frankie, joka näkee televisiossa kotinsa kuun ja kotiutuu sinne. "Me näimme Takaa-ajetun pakenevan paikasta toiseen ympäri Amerikkaa, Frankie näki kuun tanssivan." 

Kirjassa on myös hyvin raskaita teemoja, jotka hieman yllättivätkin minut; seksuaalista hyväksikäyttöä ja veljen kuolema. Näistä huolimatta, minulle ei jäänyt kirjasta raskas olo vaan hyvin elämänmakuinen iloineen ja suruineen. Sheridan on kirjoittanut useita näytelmiä, saanut kirjallisuspalkintoja ja näytellyt televisiossa ja hänen draaman tajunsa näkyy hyvin tässä kirjassa. Hieno satunnainen löytö.     

Rakkaudesta Lilahiin

For the Love of Lilah
Nora Roberts 1991
Harlequin Silk 2011

Lilah on Calhounin siskoksista toiseksi vanhin, 27-vuotias luonto-opas, joka elää siskojensa ja tätinsä Cocon kanssa suvun vanhassa talossa Bar Harborin saarella Mainessa. Myrskyisenä yönä Lilah pelastaa mereen joutuneen miehen, historianprofessori Max Quartermainin. Kiitokseksi henkensä pelastamisesta ja majapaikkaa vastaan Max rupeaa auttamaan Calhounin perhettä tyttöjen isoisoäidille kuuluneen kadonneen smaragdikorun etsinnässä. Korulle olisi kuitenkin muitakin ottajia eikä romantiikaltakaan vältytä.    

Tein ihan ennennäkemättömän mokan ja otin juhannusreissulle liian vähän kirjoja mukaan. Niinpä oli pakko napata mukaan paluumatkalukemiseksi äidiltä tämä Harlequin julkaisema Nora Roberts pokkari. Olisin varmaan jossain vaiheessa lukenut tämän kuitenkin niin tuli lyötyä kaksi kärpästä samalla iskulla. Ikävä kyllä tämä oli ihan kauheaa roskaa, jos suoraan sanotaan. Inhosin Lilahia ihan yli kaiken, ärsyttävin ja naiivein sievistelijä, johon olen pitkään aikaan törmännyt. Tietysti se piti kätkeä muka niin vapaamieliseen ja boheemiin ulkokuoreen. Ja Max, kirjan miessankari oli vähintään yhtä ärsyttävä, ujo ja fiksu akateemikko olevinaan, mutta loppupeleissä ihan macho luolamies. Ei kiitos. Kumpikin oli niin epäuskottavia ja paperisia hahmoja, että ärsytti. Varsinkin kun olin tätä ennen lukenut Sophie Kinsellan oikeasti hyvän viihdekirjan. 

Tämä oli muuten kolmas osa, ilmeisesti viisiosaista, Calhounin naiset sarjaa, mutta en varsinaisesti kärsinyt siitä, että kaksi aiempaa osaa ovat lukematta, kun aiempia tapahtumia kerrattiin ihan riittävästi. Tarinan sivujuonteena oli takaumia vuoteen 1913 Biancan elämään, mutta minusta ne olivat aika turhia tai ne olisi voitu toteuttaa jotenkin muulla tavalla, esimerkiksi kirje- tai päiväkirjamuodossa. En lämmennnyt, en, mutta voisin ehkä siltä vilkaista sarjan muut osat jos kohdalle osuvat. En jotenkin osaa jättää sarjan lukemista vain yhteen osaan ja haluan tietää miten lopulta käy, vaikka sarja olisikin hirveää huttua.

Mainen sain kuitattua So American haasteessa, että sikäli ihan OK.

Soitellaan, soitellaan!

I've Got Your Number
Sophie Kinsella 2012
WSOY 2013

Poppy Wyatt hukkaa arvokkaan smaragdikihlasormuksensa 10 päivää ennen häitään ja samaan syssyyn varastetaan vielä kännykkä, joten kukaan ei voi edes soittaa hänelle sormuksen löytymisestä. Onneksi Poppy löytää roskikseen heitetyn kännykän ja ottaa sen käyttöönsä löytäjä saa pitää periaatteella. Ikävä kyllä puhelimen omistaja, tehokas bisnesmies Sam, alkaa pian kysellä puhelimen perään. Ennen kuin puhelin päätyy oikealle omistajalle matkassa on kuitenkin monta mutkaa ja järjestellessään paitsi omia häitään Poppy laittaa myös Samin elämää uuteen uskoon.  

Jee, ihan huippuchicklittiä Sophie Kinsellalta! Kiilasi suosikkilistalla toiseksi, Salaisuuksia ilmassa on edelleen ykkönen. Päädyin ahmimaan tämän juhannuksena mökillä ja toimi loistavasti, koska maltoin tuskin lopettaa lukemista. Aika ennalta-arvattava tarina ja joltain osin hieman epäuskottava, aika höveli suhtautuminen Samilla oli siihen, että Poppy luki kaikki puhelimeen tulevat viestit ja välitti ne sitten Samille, puhumattakaan siitä kun Poppy laitteli viestejä Samin nimissä, mutta ilman näitä pieniä epäuskottavuusongelmia tarinan hauskuus olisi kärsinyt melkoisesti. Poppy oli minusta hauska ja ihanan helposti samaistuttava hahmo. Kirjan erikoisuutena oli alaviitteet, joissa Poppy kertoi asioita, jotka eivät tarinan kannalta olleet olennaisia, pieniä hassuja anekdootteja niin kuin tietokirjoissa. Minusta ne olivat kiva piristysruiske ja lisäsivät kirjan viehätystä.  Suosittelen!

Lokki Joonatan

Jonathan Livinston Seagull 
Richard Bach 1970
Valokuvat Russell Munson 
Gummerus 2013 (38. painos)

Lokki Joonatan rakastaa lentämistä enemmän kuin mitään muuta ja harjoittelee lentämistä lentämisen vuoksi. Muut Joonatanin tuntemat lokit lentävät vain rannalta ruoanhakuun ja takaisin vaivautumatta opettelemaan muuta kuin lentämisen alkeet.

Tässä on miniromaanin viitekehys, oikeasti tämä on tarina itsensä toteuttamisesta ja vapaudesta olla oma itsensä. Ihan söpö tarina ja juhannusaattona mökkilaiturilla maatessa tunnelma oli sopiva tämän lukemiseen, vaikka lokkeja ei näkynyt ja ainoa lintu lähistöllä oli pesässään ruokaa vaativa käpytikan poikanen. Tykkään sinänsä ajatuksesta, että tekee sitä mikä tekee onnelliseksi välittämättä mitä muut sanoo, koska se pitää niin paikkansa, mutta vieroksun kirjoja, joiden sanoma on niin alleviivattu, että sitä ei voi olla huomaamatta. Ja tämä Lokki Joonatan oli vähän semmoinen. Kauniita lokkikuviakin mukaan mahtui, että kokonaisuutena ihan positiivinen elämys.

Gone Girl

Gillian Flynn 2012
Phoenix paperback 2012

Ensiksi täytyy sanoa, että katselin tätä kiinnostuneena jo viime syksynä Amerikassa, mutta hyllyyn jäi. Stockan Hullujen päivien yhteydessä löysin kirjan alepöydältä ja nappasin mukaan. Pari kolme viikkoa sitten tajusin yhtäkkiä, että tämä on isohitti, josta on juuri ilmestynyt suomenkielinen käännös ja oli pakko nostaa kirjaa lukulistallani reippaasti ylöspäin, että voisin kerrankin olla ajanhermolla edes jonkun kirjan suhteen. Niinpä tästä tuli ensimmäisen kesälomaviikkoni kirja ja huh, että olen iloinen, että luin tämän nyt enkä jättänyt roikkumaan jonnekin hamaan tulevaisuuteen.

Kirja alkaa Amyn ja Nickin 5-vuotis hääpäivän aamusta, jolloin käy ilmi, että avioliitossa ei ole kaikki ihan kunnossa. Myöhemmin päivällä Nick saa huolestuttavan puhelinsoiton ja lähtee kotiin tarkistamaan tilanteen. Kotona odottaa avoin ulko-ovi ja olohuone, jossa on kamppailun jälkiä. Amysta ei näy jälkeäkään. Näistä lähtökohdista lähdetään seuraamaan miten Amyn etsintä etenee ja siinä sivussa valoitetaan mitä Amyn ja Nickin avioliitossa tapahtui ennen heinäkuun aamua. Pian Nickistä alkaa paljastua epäilyttäviä seikkoja ja hänestä tulee poliisin ykkösepäilty. Mikä on kuitenkin totuus?

Kirjan ensimmäinen puolisko oli minusta erittäin hyvää jännityskirjallisuutta, tykkäsin kerronnasta, jossa vuorottelivat nykyhetki Nickin silmin ja menneisyys Amyn päiväkirjan muodossa. Fanitan muutenkin useita kertojia, joten tämä oli sikälikin minulle mieluisa kerrontatapa. Alkupuolisko oli erittäin vetävästi kirjoitettu ja Amyn ja Nickin näkökulmat vastakohtaisuudessaan kysymyksiä herättävää luettavaa. Sitten pääsin toiseen puoliskoon ja siinä vaiheessa matto vedettiin totaalisesti jalkojen alta. Tarina nousi täysin uudelle tasolle, jota oli karmivaa lukea. Karmivaa, mutta äärimmäisen koukuttavaa ja synkällä tavalla jopa hauskaa, ahminkin lopun ihan eri vauhtia kuin alun. Loppu oli jotain muuta kuin odotin (ja olisin ehkä toivonut), mutta äärimmäisen rohkea ratkaisu. Gillian Flynn on kirjoittanut nerokkaan kieron trillerin ja lisätään ehdottomasti listalle kirjailijoista, joita janoan saada lukea lisää. Tämä kilpailee ehdottomasti kärkisijoista vuoden parhaana lukukokemuksena. Lukekaa tekin!

Pakko muuten kommentoida sitä käännöstä, suomenkielinen nimi Kiltti tyttö on ihan kamala! Siis ihan hirveä! Ja luin takakansitekstin, kun olin vielä varsin alkuvaiheessa kirjaa ja minua ärsytti myös se ihan suunnattomasti, en tosin muista enää miksi. Englanninkielisen painokseni takakannen teksti virittää minusta jotenkin paremmin tunnelmaan.. Tosin minusta on ehkä parasta jos ei muutenkaan muodosta kirjaa suurempaa ennakkokäsitystä takakannen tekstin perusteella tai lue arvosteluja. Sen vuoksi en nyt linkkaa tähän muitakaan arvioita kirjasta. Tästä kirjasta on ylipäänsä hirveän vaikea kirjoittaa mitään, koska olisi niin suuri tarve kirjoittaa kaikenlaista, mutta ei halua spoilata vahingossa. Kunpa kuuluisin lukupiiriin, jossa voisi teekupposen ääressä keskustella tästä kirjasta..

Tästä sain muuten pitkästä aikaa uuden osavaltion So American -haasteeseen: Missouri.

Viimeinen kuulutus

Voix sans issue
Céline Curiol
Otava 2007

Kirjan päähenkilö on noin kolmekymppinen nainen, joka työskentelee Pariisin Gare du Nordin rautatieasemalla kuuluttajana. Nainen tuntuu olevan hukassa omassa elämässään ja hänen elämänsä on sarja satunnaisia kohtaamisia tuntemattomien ihmisten kanssa kahviloissa ja baareissa. Nainen on salaa rakastunut varattuun mieheen, joka vähitellen huomaa naisen kiinnostuksen ja alkaa lähestyä häntä. Tapaamiset muuttavat naisen eikä paluuta ole.

Minulla oli suuret odotukset tämän suhteen, mutta ne eivät ihan täyttyneet. Odotin jotain sovinnaisempaa, vähemmän haastavaa lukukokemusta. Ensinnäkin kirjassa ei ole yhtään dialogin pätkää, kaikki keskustelut ovat upotettu kerrontaan ja se teki lukemisesta todella työlästä ja hidasta. Tätä kirjaa ei pysty vain "lukemaan", lukemaan lainausmerkeissä, koska jouduin koko ajan tarkistamaan sanoiko joku jotain vai etenikö tarina eteenpäin. Tunnistin kyllä naisen irrallisuuden tunteen ja ilmeisesti hän oli joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi teini-ikäisenä, mikä sai vähän pohdiskelemaan naisen miessuhteita, mutta en vain saanut itseäni välittämään hänestä. Lisäksi en ole ihan varma, mitä lopussa oikein tapahtui. Liian vaikeasti kirjoitettu tarina minun makuuni.

Jos jotakuta kiinnostaa niin täältä löytyy Hesarin Marja-Terttu Kivirinnan arvio kirjasta.

Petos ja itsepetos ihmiselämässä

The Folly of Fools, The Logic of Deceit and Self-Deception in Human Life
Robert Trivers 2011
Terra Cognita 

Ihmiset pettävät toisiaan ja itseään jatkuvasti. Aistit antavat tarkan havainnon ulkomaailmastamme, mutta aivoihin päästyään tieto vinoutuu ja vääristyy, muistamme asioita väärin ja valikoivasti. Petosta tapahtuu kaikilla elämän osa-alueilla eikä pelkästään ihmisillä. Petämme itseämme ja muita, koska siitä meille usein hyötyä, mutta myös suojellaksemme itseämme ja toisinaan seuraukset ovat katastrofaaliset. Näitä asioita tunnettu evoluutiobiologi Robert Trivers pohtii kirjassaan.

Mietin ensin kirjoittaisinko koko kirjasta, koska luin sen lukupiirissä yliopistolla ja tienasin siitä samalla opintopisteitä. Yleensä jätän opintokirjat mainitsematta täällä blogissa. Sitten päätin kirjoittaa, koska luin kirjan puhtaasta uteliaisuudesta vähintään yhtäläisellä innokkuudella kuin opintopisteiden vuoksi. Oikeastaan ne oparit on vähän sivuseikka. Oli todella mielenkiintoista keskustella viikoittain kirjasta. En ole koskaan aiemmin kuulunut lukupiiriin ja kokemus oli huippuhauska! Mutta mennäänpä itse kirjaan.

Aihe on todella jännittävä ja sai todella pohtimaan omaakin käyttäytymistä uudessa valossa. Lisäksi kirjassa oli erittäin mielenkiintoisia ja osittain traagisiakin esimerkkejä itsepetoksesta ja sen seurauksista mm. kappale ilmailuonnettomuuksista oli aika karua luettavaa. Robert Trivers on selkeästi pohtinut näitä asioita kovasti. 

Mutta mutta, toteutus vain tökki pahemman kerran. Trivers ei lähesty asioita riittävän objektiivisesti ja esimerkit hänen omasta elämästään ja kokemuksistaan vastakkaisen sukupuolen kanssa ovat, no, nolostuttavaa luettavaa. Lisäksi hän vetää monissa asioissa turhan suoria johtopäätöksiä ilman kunnollisia perusteita. Välillä kirjaan olisi myös kaivannut viitteitä tutkimuksista, joita hän referoi. Ne kyllä löytyvät kirjan lopusta, mutta olisi ollut mukavampaa jos ne olisivat olleet tekstissä.

Lisäksi punainen lanka tuntui olevan jotenkin hukassa. Kirja oli ikään kuin kokoelma erilaisia esimerkkejä petoksesta eri muodoissaan, mutta konsensusta ei löydy. Lisäksi samat asiat tuntuivat toistuvan uudelleen ja uudelleen, hieman eri muodoissa vain.

Vähän pettynyt olo tästä sitten jäi. Aiheesta olisi saanut paljon paremmankin kirjan aikaan ja tämä vei ainakin minusta aika paljon Triversin uskottavuutta, mikä on surullista, koska mies on oikeasti hankkinut kannuksensa tiedemaailmassa melkoisen hienoilla evoluutiobiologisilla  teorioilla. Tosin se oli 70-luvulla enkä halua edes tietää mitä nautintoaineita äijä on sen jälkeen vetänyt. Kirjan perusteella nekään eivät ole jääneet tuntemattomiksi miehelle..

 

Valkokankaan varjot

Tribute
Nora Roberts 2008
Gummerus 2012

Cilla McGowan on entinen lapsitähti ja B-luokan näyttelijä, joka on heittänyt hyvästit Hollywoodille ja muuttanut Virginian maaseudulle kunnostaakseen kuuluisan isoäitinsä vanhan talon ja aloittaakseen uuden uran. Cilla löytää yliannostukseen kuolleen isoäitinsä ullakolta nipun vanhoja rakkauskirjeitä ja alkaa epäillä, oliko isoäidin kuolema sittenkään itsemurha, jona sitä on pidetty vuosikymmenet. Pian Cilla saa huomata, että joku haluaa pitää menneet menneinä ja vastoinkäyminen toisensa perään alkaa piinata Cillaa. Onneksi naapurissa asuu komea sarjakuvapiirtäjä.

Poissa taitaa olla ne ajat, kun luin ahmien Nora Robertsin tuotantoa. Tämän lukeminen oli melkoisen nihkeää. En ollut juurikaan kiinnostunut kirjan tapahtumista tai henkilöistä ja mietin vain, että onko nämä kaikki Robertsin tarinat aina olleet näin rautalangasta väännettyjä ja valmiiksi pureskeltuja. Ja sitten dialogi, minusta se oli ihan liian siloiteltua ja epäuskottavaa. Plaah. Kirjan miespäähenkilö Ford Sawyer (joka sai minut ajattelemaan Lost-sarjan Sawyeria, koska häntä näyttelee Josh Ford) oli ihan OK, mutta en ihan oikeasti välittänyt Cillasta yhtään. Rasittavuuteen asti mukaitsenäinen eikä hankala äitisuhde herättänyt sympatioita. Ai niin ja minulla oli vaikeuksia pysyä kärryillä kirjan henkilöissä. Aivan täysin en arvannut kirjan pahista, mutta osittain. Tekisi mieli lukea joku verinen dekkari tähän perään, että pääsisi tästä henkisestä sokerihumalasta eroon. Päädyinkin sitten rakkaustarinaan, joka vaikuttaa kaikkea muuta kuin sokeriselta, mutta siitä lisää myöhemmin.   

Ensiksikin ja toiseksi

Daniil Harms

Koonnut ja suomentanut Katja Losowitch

Desura 2002

En ihan oikeasti edes halua kirjoittaa tästä mitään, koska kirjanen herätti lähinnä kiukkua. En ymmärtänyt tätä yhtään. Millään tasolla. Ja minä en suhtaudu hyvin jos en ymmärrä jotain. Ja nyt kun olen purkanut pahimman angstini tämän viehättävän alkukirjoituksen muodossa voin ehkä keskittyä kirjaan vähän neutraalimmin. 

Voin varmuudella sanoa, että en olisi lukenut tätä ilman lukudiplomi-haastetta ja oikeastaan toivon, että olisin mieluummin valinnut sen Arto Paasilinnan täyttämään huumori-kategorian. Kirja koostuu siis lyhyistä teksteistä, joiden pituus on muutamasta lauseesta muutamiin sivuihin. Yhteistä teksteille on, että niissä ei ole minkäänlaista päätä eikä häntää.

Tiedättekö sanonnan "thinking outside the box"? Minä tarvitsen ne laatikon laidat, että maailmani pysyisi kasassa ja Daniin Harmsin tekstit menevät jossain hyvin kaukana laatikon ulkopuolella.

   

Spoon River antologia

Spoon River Anthology
Edgar Lee Masters 1915
Tammi 1991 (11. painos)

Tästäkin tiesin etukäteen vain teeman, vainajat kertovat tarinoita hautakirjoitusten muodossa, vapaassa runomitassa. Runot käsittelevät vainajien elämää, kuolemaa, politiikkaa, ja vähän kaikkea, kuolemaa kuitenkin ihmeen vähän. Tykkäsin runoista itse asiassa aika paljon, niistä muodostui mielenkiintoinen kuva kuvitteellisesta Spoon Riverin kaupungista ja sen ihmisistä. Erityisesti tykkäsin jos samasta asiasta sai kuvan useamman vainajan näkökulmasta, esim. molemmat aviopuolisot kuvasivat avioliittoaan ja yhteiselämäänsä. 

Täytyy kyllä tunnustaa, että loppua kohden alkoi vaivata jonkinlainen väsymys runoja kohtaan, vaikka välissä oli pidempiä taukoja, että en runoja lukenut. Ja jotenkin ne alkoivat hukkua massaan. Yksi runo nousi kuitenkin ylitse muiden ja sen luinkin useampaan otteeseen, koska sen viimeiset kuusi riviä ovat niin väkevät. Niistä huokuu jotenkin ihan huikean hieno elämänasenne. Laitan sen nyt tähän kokonaisuudessaan. 

Lucinda Matlock

Kävin tansseissa Chandlervillessä;
leikimme viimeistä paria Winchesterissä.
Kerran vaihdoimme paria
kotimatkalla keskikesän kuutamossa -
ja niin löysin Davidin.
Menimme naimisiin
ja elimme yhdessä 
seitsemänkymmentä vuotta,
iloiten, tehden työtä, kasvattaen kaksitoista lasta,
joista menetimme kahdeksan
ennen kuin täytin kuusikymmentä.
Minä kudoin, minä kehräsin,
minä huolehdin taloudesta ja hoidin sairaita,
minä pidin puutarhan kunnossa, ja pyhäpäivinä
vaeltelin leivosten laulua helisevillä kedoilla
ja Spoon-virran rannoilla
näkinkenkiä, kukkia ja lääkekasveja keräillen -
huhuilin metsäisillä rinteillä, laulelin vihreissä laaksoissa.
Yhdeksänkymmenen ikäisenä tunsin eläneeni tarpeeksi -
                                                              ja siinä onkin kyllin
siirtyä suloiseen lepoon.
Mitä on kuulemani puhe
surusta ja väsymyksestä,
vihasta, tyytymättömyydestä ja pettyneistä toiveista?
Te heikentyneet pojat ja tyttäret,
elämä on liian väkevä teille -
elämää rakastetaan eläen.

Ja tällä tietysti suoritin Runoja ja näytelmiä -kategorian lukudiplomista.

Ennen päivänlaskua ei voi

Ennen päivänlaskua ei voi
Johanna Sinisalo 2000
Tammi 2000

Muistan miten tämä kirja herätti keskustelua kun se julkaistiin, mutta muuten kirjasta en tiennyt paljoakaan. Juonesta tiesin ainoastaan, että kolmekymppinen homomies löytää peikonpoikasen, jonka hän ottaa omakseen. Mitään suuria odotuksiakaan ei ollut, kirjan lukeminen tuntui hyvältä ajatukselta, koska tarvitsin jotain lukudiplomin fantasia-kategoriaan ja tämä vaikutti sopivan lyhyeltä (pelkäsin hieman, että jään jumittamaan johonkin paksumpaan fantasiaopukseen ja epäonnistun haasteessa).  

Ja sitten tämä olikin todella positiivinen yllätys! Eräänlainen Pessi ja Illusia -tarina. Luin ensi-istumalta (tai makuulta, koska luin sängyssä) reilut 50 sivua ja olin innoissani. Tykkäsin ihan hirmuisesti lyhyistä, sivun parin mittaisista, pätkistä, joita kerrottiin eri henkilöiden näkökulmasta ja tekstin väliin ujutetuista peikkomytologiaa käsittelevistä "tietoiskuiskuista" tai runonpätkistä yms. Ihan kuin peikko olisi suurpeto karhun ja suden ja kumppaneiden kanssa. Todella oivaltavaa! Ja minusta oli myös hauskaa, että kirjassa oli peikkoja koskevia "lausuntoja" oikeilta, eläviltä petoasiantuntijoilta.

Kirjassa oli vähän henkilöitä ja mietin, että mikä merkitys sillä oli, että hahmoilla oli lempinimiä kuten tohtori Spiderman, Martes, Ecke ja päähenkilö Enkeli eli Mikael. Enkeli on noista yksiselitteisin, koska Mikael kuvattiin epätavanomaisen vaaleana ja jotenkin enkelimäisenä. Tohtori Spiderman selitettiin myös, mutta minulla ei ole aavistustakaan mitä Ecke tarkoittaa ja Martes on myös vähän kysymysmerkki. Minulla tosin on Martesille oma tulkintani, koska Martes tarkoittaa näätien sukua ja minusta näätä kalskahtaa ikävältä, luihulta, ja kirjan Martes oli minusta tosi luihu jätkä...  Eckestä sen sijaan tykkäsin, koska ihmiset, jotka ovat rakastuneita ihmisiin, joita he eivät voi saada, ovat minusta niin ihanan traagisia ja herättävät poikkeuksetta sympatiani. Ecken kohtalo oli kyllä muutenkin surullinen.  

Tästä tuli sitten taas yksi rasti lukudiplomiin ja suosittelen ehdottomasti lukemaan. Miinusta annan kuitenkin siitä, että kirjan lopussa tarina lähti kyllä vähän lapasesta ja peikot saivat jo vähän turhankin mielikuvituksekkaita ominaisuuksia... Johanna Sinisalolta kyllä haluaisin lukea jotain muutakin, Linnunaivot -kirjasta olen joskus ajatellut, että voisi olla mielenkiintoinen.

Morren arvion voi lukea täältä ja vaikuttaa siltä, että hyvin samoilla linjoilla hän on ollut kansssani.

Anne Frank Päiväkirja

 

Het Achterhuis. Dagboekbrieven 12 juni 1942 - 1 augustus 1944. Herziene en vermeerde editie ilmestyi Alankomaissa 1991.

Tämä uudempi ja pidempi laitos ilmestyi ensimmäisen kerran 2002. Aiemmin se on ilmestynyt nimellä Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja.

Toimittanut Otto H. Frank ja Mirjam Pressler 

Mitä ihmettä voi sanoa kirjasta, josta jo niin monet minua paremmat kirjoittajat ovat kirjoittaneet jo niin paljon? Luin Anne Frankin päiväkirjaa hänen kahdelta viimeiseltä elinvuodeltaan kuin romaania, kunnes välilä havahduin siihen, että tämä ei ole pelkkä tarina vaan dokumentointia oikeiden ihmisten elämästä. Ihmisten, joilla on ollut unelmia ja haaveita, jotka ovat pelänneet ja rakastaneet niin kuin kuka tahansa ihminen nykyäänkin. Se vetää hiljaiseksi. Aihe tietenkin on raskas, kahdeksan ihmistä piilottelee kaksi vuotta toimistorakennuksen yläkerrassa, pelkää jatkuvaa paljastumista, kärsii nälkää, riitelee keskenään, toivoo parasta. Siitä huolimatta tämä ei lukukokemuksena ollut minusta hirvittävän raskas. Annen persoona ja kasvu nuoresta tytönhupakosta ajattelevaksi nuoreksi naiseksi tulee niin selvästi esiin joka sivulta. Varsinkin Annen viimeinen päiväkirjamerkintä on liikuttavaa luettavaa. Kirjassa myös pilkahtelee yllättävää huumoria, joka keventää kirjan tunnelmaa. 

Lopuksi mietin vain Annen isää. Annen isä on piilottelijoista ainoa, joka jää henkiin. Miten ihmeessä hän pystyi elämään kokemuksiensa kanssa yli 30 vuotta? Hän tietenkin omistautui tyttärensä päiväkirjan esille tuomiseen, ettei asia unohtuisi, mutta miten ihmeessä hän silti pystyi jatkamaan elämäänsä? Juutalaisvainot ja toinen maailmansota. Ei vaan pysty käsittämään millään tasolla.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ja sain taas yhden lukudiplomin kategorian suoritettua; Menneisyyden tarinoita. Sanna on muuten kirjoittanut Anne Frankin päiväkirjasta täällä. Ja Mike Pohjola on kirjoittanut hienon arvostelun täällä. Yllätyin muuten lukiessani itse varsin paljon Miken mainitsemasta seksuaalisesta sivujuonteesta kirjassa. Toisaalta päiväkirja on kirjoitettu iässä, jolloin oma seksuaalisuus alkaa etsiä muotoaan, että ei kai siinä sinänsä mitään ihmettemistä ole, mielenkiintoinen sivujuonne kuitenkin.