Emily Brontë 1847
Arcturus Publishing Limited 2009
Olen joskus teini-ikäisenä lukenut Humisevan harjun enkä pitänyt siitä. Jostain syystä vuosien mittaan olen saanut päähäni, että haluan rakastaa sitä. Nyt lopulta kahlasin tämän kesällä Ottawasta ostetun painoksen läpi ja nimenomaan kahlasin. Alle kolmesataa sivua ja yli kuukausi meni ennen kuin sain kirjan loppuun. Syytän enimmäkseen kieltä, 1800-luvun englanti ei tosiaankaan ollut minulle mitenkään kovin helppoa luettavaa ja melkeinpä kirosin Josephin vuorosanoja lukiessani. Ne oli niin paksulla murteella kirjoitettuja, että jouduin tavaamaan ne useampaan otteeseen enkä siltikään ymmärtänyt ihan kaikkien pointtia.
Toinen syy miksi tämän lukeminen eteni niin tuskastuttavan hitaasti oli se, vaikka en tosissani pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä. Kirjaa lukiessa minulle on tärkeää, että voin jos en nyt pitää niin ainakin jollain tavalla ymmärtää kirjan henkilöitä, mutta Cathy ja Heathcliff olivat niin kirotun vastenmielisiä hahmoja, että en nauttinut kirjan lukemisesta juurikaan. Taloudenhoitaja Ellen Dean oli ihan OK ja herra Lockwood samoin. Nuoresta Catherinesta enimmäkseen pidin vaikka välillä hänkin oli aika sietämätön. Haretonia kohtaan tunsin myötätuntoa ja samoin Edgar Lintonia. Josephia inhosin.
Lisäksi oli vielä yksi juttu, mikä häiritsi minua, mutta en tiedä meneekö tämä sen piikkiin, että kieli oli minulle niin hankalaa luettavaa. Nimittäin välillä tuntui kuin jotain olisi jäänyt sanomatta. En esimerkiksi ymmärtänyt yhtään, miten Isabella Linton oli yhtäkkiä syvästi rakastunut Heathcliffiin. Mietin vain, että miten tässä näin kävi. Humiseva harju ei sitten ollut mikään täysosuma kohdallani, mutta kirjan viimeiset 30 sivua hyvittivät paljon. Niissä oli iloa ja toiveikkuutta, joka tarinasta muuten puuttui.
