Jumalten tanssi

Dance of the Gods

Nora Roberts 2006

Gummerus 2008

328 s.

Tämä on jatkoa Morriganin risti-romaanille. En ole viime aikoina jaksnaut kirjoittaa kirjojen kansitekstejä tänne blogiin, mutta tämän kohdalla teen poikkeuksen, kun tuntuu niin vaikealta kirjoittaa mitään spoilaamatta koko kirjaa. 

 

Hoyt-velhon johtama kuuden soturin piiri jäljittää viekoittelevaa mutta kuolettavaa vampyyrikuningatar Lilithiä halki ajan ja avaruuden. Aika on kuitenkin käymässä vähiin, sillä Lilith armeijoineen on valmis sotaan, joka tietää ihmisten maailman loppua. 

Lilithin hovissa, syvällä Irlannin rantakallioiden uumenissa, majailee myös ikivanha velho Midir, joka tekee kaikkensa miellyttääkseen vampyyrien kuningatarta. Onko Hoyt vihdoin kohdannut itseään voimallisemman vastustajan?

Myös Glenna-noidan valkoinen magia ja Larkinin muodonmuuttamistaidot ovat tarpeen, kun piiri yrittää pelastaa Lilithin vangitsemia kuolevaisia.

Uskollisen ystävyyden lisäksi intohimon lieskat leimahtelevat yhä kuumempina kuuden piirin sisällä - ja vievät ryhmän huomion Lilithin demonisilta taioilta...

Selviytyykö seurue yhtenäisenä Jumalten tanssin kautta Geallin kaukaiseen maahan, jossa käydään viimeinen taistelu? Saako Lilith murrettua kuuden piirin?

Tiedättekö sen tunteen, kun on ollut pitkän aikaa ilman karkkia ja sitten sitä syö eikä jotenkin vaan pysty nautiskelemaan vähän kerrallaan, vaan syö kaikki karkit kerralla ja lopputulos on kammottava sokerihumala ja yökötyksen tunne? Sellainen olo tästä kirjasta jäi. Henkinen sokerihumala ja makean yliannostus. Kirjastossa tämä on luokiteltu fantasia-kategoriaan, mutta kyllä tämä romanttista viihdettä fantasiahöysteellä. Kirjan rakastavaiset olivat minun mielestä trilogian epäkiinnostavin ja kliseisin pariskunta. Isänsä rakkautta vaille jäänyt ja poikaystävän jättämä, päältä kova ja sisältä pehmeä poikatyttö ja jokaäidin unelmavävy, kultapoika, joka käsittelee tyttöä kuin kukkaa kämmenellä ja omaa siistin taidon. Hohhoijaa. 

Olen jotenkin ihan kyllästynyt Nora Robertsin kirjoihin, kaikki väännetään rautalangasta ja selitetään puhki ja silti ihmiset jää jotenkin yksiulotteisiksi ja etäisiksi. Tässä trilogiassa kirjailijatar on ilmeisesti halunnut koetella rajojaan, mutta lopputulos on silti samaa ennalta-arvattavaa romanttista höttöä kuin kaikki muutkin rouvan romaanit, vaikka mukaan onkin nyt sullottu fantasiaa. 

En siihen fantasia puoleen puutu sen enempää, mutta ihan oikeasti mitä virkaa on jalokivipäällysteisellä lohikäärmeellä, joka ei edes syökse tulta? Mitä sulle jää silloin käteen? Aivan, hitsin iso, kimaltava, lentävä lisko, jonka ainoa tarkoitus on lentää nopeasti paikasta toiseen (ja lumota nainen). 

Luin tämän harppoen, että pääsisin käsiksi kolmanteen osaan, joka on onneksi enemmän mun mieleen. Siitä arviota tiedossa kaiketi viikonloppuna, kun saan sen luettua.            

Uusinta: Morriganin risti

Luen kyllä omalla mittapuullani varsin hyvällä tahdilla tällä hetkellä, mutta en vaan saa kirjoitettua kirjoista mitään. Nyt kuitenkin pikainen maininta, että luin uudelleen Nora Robertsin romanttisen fantasia-trilogian ensimmäisen osan Morriganin risti. 

Luin kirjan ensimmäisen kerran jo neljä ja puoli vuotta(!) sitten, mutta en sitten koskaan saanut luettua jatko-osia. Niiden aika tuli nyt, kun nököttivät kaikki kolme vierekkäin kirjaston tänään palautettujen -hyllyssä. Muistikuvat ensimmäisestä osasta olivat niin hatarat, että katsoin paremmaksi lukea senkin uudelleen.

Allekirjoitan kyllä edelleen joitakin samoja asioita kuin maaliskuussa 2009, mutta olen sittemmin kai lukenut enemmän (hyvää) fantasiaa tai jotain on muuttunut pääkopassani, kun en ollut tästä niin innoissani nyt toisella kertaa. Perusromantiikkaa à la Nora Roberts höystettynä höpsöllä fantasia-elementillä. Cian ja Moira ovat edelleen mielestäni kiinnostavimpia hahmoja enkä muista olisi oikein jaksanut lukeakaan.

Kakkososa on jo lähes luettu ja kirjoitan siitä jahka jaksan, mutta sanon jo tässä vaiheessa, että kakkososa on vielä enemmän plaah, kun tämä ykkönen. Kolmannessa on toivottavasti jo vähän enemmän potkua.

Ihan tavallisena päivänä

Case Histories
Kate Atkinson 2004
Schildts & Söderströms 2.p 2013
294 s.

Jackson Brodie, entinen sotilas, entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä saa hoidettavakseen kolme jo vuosia sitten tapahtunutta katoamistapausta. 

Isänsä kuoltua sisarukset Amelia ja Julia haluavat vihdoin selvittää mitä tapahtui heidän kolmivuotiaalle sisarelleen Olivialle, joka katosi yli 30 vuotta aiemmin vuonna 1970. 

Theon elämän keskipiste, tytär Laura, on ensimmäistä päivää kesätöissä isänsä asianajotoimistossa, kun golf-paitaan pukeutunut mies ryntää toimistoon ja puukottaa Lauran kuoliaaksi. Kymmenen vuotta myöhemmin tapaus on edelleen selvittämättä ja Lauran muisto Theon mielessä yhtä elävä kuin eilispäivä.

Michelle on 18-vuotiaana vastasyntyneen vauvan äiti ja Keithin tuore vaimo. Eräänä aamuna Keith herättää vahingossa vauvan ja Michellen pinna katkeaa. Hän ryntää hakemaan kirveen ja iskee sen Keithin päähän. Mitä tapahtuu Michellen vauvalle, kun Michelle kärsii tuomionsa vankilassa ja vapauduttuaan katoaa sukulaistensa ulottumatttomiin?  

Selvittäessään näitä kolmea näennäisesti täysin erillistä juttua Jackson käy samalla läpi omaa lapsuudentraumaansa ja avioeroaan ja huomaa, että vastoin odotuksia tapaukset ovat kytkeytyneet toisiinsa.

Kateissa ollutta ja Saarnaajan kiihottamaa dekkarinnälkääni ruokkiakseni luin tämän Hulluilta päiviltä mukaan napatun dekkarin. Haluaisin sanoa "dekkarin", koska tämä oli melkoinen epädekkari. Puitteet on toki kunnossa, on yksityisetsivä ja monta mutkikasta ja raadollista tapausta selvitettävänä, mutta tämä on tavallista dekkaria huomattavasti kaunokirjallisempi ja keskittyy paljon enemmän kirjan henkilöiden mielenliikkeiden kuvaamiseen. Tapaukset tulevat ratkaistuksi melkein ohimennen.

Kirjan alku oli minusta äärimmäisen mielenkiintoinen. Tarina alkaa kolmella tapauskertomuksella, jotka kaikki ovat järkyttäviä ja psykologisesti mielenkiintoisia. Tässä vaiheessa olin todella innoissani, mutta sitten, seuraavat 200 sivua ovat rönsyileviä kuvauksia tapauksiin liittyvien ihmisten mielenliikkeistä. Tapahtumat ratkeavat niin ohimennen ja yhtäkkiä, että mulle jäi tästä vaan jotenkin hölmistynyt olo. Lopussa tapauksille annettiin ratkaisut ja ne olivat minusta alun tapauskertomusten tavoin todella mielenkiintoisia ja yllättäviäkin. Tykkäsin siis alusta ja tykkäsin lopusta, joka onnistui yllättämään minut, mutta välissä olevat 200 sivua olivat minusta vaan jotenkin epäkiinnostavia. Tai  ei epäkiinnostavia, mutta ei vaan tullut sellaista pakko lukea fiilistä, lukemiseen meni paljon kauemmin kuin odotin. 

Ei missään nimessä huono kirja ja kaikki löytämäni arviot tästä ovat jokseenkin ylistäviä, joten olen ilmeisesti vähemmistössä, kun en täysin lämmennyt tälle. Aion silti lukea sarjan seuraavat osat.

Loppuun laitan kirjasta lainauksen, joka tuntui uppoavan syvälle lukuhetkellä.

"Olisi pitänyt opiskella luonnontieteitä eikä istua päivät pitkät nenä romaanissa. Romaaneista sai aivan väärän kuvan elämästä, niissä valehdeltiin ja annettiin ymmärtää, että oli olemassa loppuja, vaikka tosiasiassa mitään loppuja ei ollut, kaikki vain jatkui ja jatkui ja jatkui."

Saarnaaja

Predikanten
Camilla Läckberg
Schildts Kustannus (Atschi Pokkari)
2. painos 2011

Pikkupoika löytää alastoman nuoren naisen ruumiin kuilun pohjalta. Kaikkien yllätykseksi ruumiin alta löytyy vielä 24 vuotta aiemmin kadonneiden kahden nuoren naisen luurangot. Mitä yhteistä 70-luvun lopussa kadonneilla nuorilla naisilla ja nyt löytyneellä naisella on? Onko murhaaja aktivoitunut uudelleen vuosikymmenien jälkeen vai onko liikkeellä kopiomurhaaja? 

Tanumsheden poliisilaitoksen konstaapeli Patrik Hedström viettää kesälomaa kahdeksannella kuukaudella raskaana olevan avovaimonsa Erican kanssa, kun hänen hätyytetään johtamaan tutkintaa. Pian tutkinta kalvaa Patrikia päivin ja öin ja paineet kasvavat kun neljäs nuori nainen katoaa. 

Ärsyttävän Beckyn kohellusten jälkeen halusin jotain täysin erilaista ja tämä sopi siihen tarkoitukseen hyvin. Luin sarjan ensimmäisen osan, Jääprinsessan, jo yli neljä vuotta sitten ja muistikuvat siitä olivat jokseenkin hatarat. Se ei sinänsä haitannut lukukokemusta, mutta silti jotenkin sarjan ollessa kyseessä kivempi lukea kirja, kun muistaa vielä edellisen osan tapahtumat ja ihmiset. En oikein voi verrata tätä siihen ekaan osaan, kun en muista sitä niin hyvin, mutta olen Jääprinsessasta näköjään kirjoittanut, että "aika surullinen tarina siitä, miten kauan aikaa sitten tapahtunut tragedia on muuttanut pysyvästi ihmisten elämän eikä kukaan ole päässyt vapaaksi tapahtuneesta". Se pätee aika hyvin tähänkin, menneisyyden tapahtumat ovat jättäneet jälkensä ihmisiin ja kuilu ihmisten välillä on kasvanut kasvamistaan. 

Ihan kelpo dekkari. Tunsin erityistä tyytyväisyyttä itseeni, kun tajusin yhden jutun jo paljon ennen kirjan poliiseja, mutta en sitten kuitenkin kyennyt täysin arvaamaan loppuratkaisua. Seuraavan osan aion lukea vähän nopeammalla aikataululla kuin mitä näiden kahden ekan osan välissä vierähti. Kiinnostaa kovasti lukea miten Erican ja Patrikin perhe-elämä lähtee rullaamaan, mutta myös miten Martinia onnistaa naisrintamalla. Haluaisin myös uskoa, että Gösta pystyy vastustamaan Ernstin huonoa vaikutusta ja hoitaa hommansa kunnialla. Tarina päättyi myös Erican siskon Annan osalta kiinnostavasti ja toivon, että Anna vielä kykenee nousemaan väkivaltaista miestään vastaan. Siinäkin siis yksi sivujuonne, minkä eteneminen kiinnostaa. 

Sain muuten pitkästä aikaa yhden maan lisää.

Reading globally: Ruotsi