Kadonnut ruusu

Romaani etsimisestä ja löytämisestä
(The Missing Rose)
Serdar Özkan
Minerva 2008

Uskomaton kertomus alkaa, kun San Franciscossa asuvan nuoren naisen, Dianan äiti kuolee ja jättää jälkeensä kirjeen, jossa hän kertoo Dianan kadonneesta kaksoissisaresta Mariasta. Diana joutuu keskelle mystistä kirjeiden ja tapahtumien vyyhteä, jota hänen äitinsä näyttää ohjailevan vielä rajan takaa.

Mariaa etsiessään Diana päätyy matkalle, joka vie hänet kauas kotoa ja kokonaan uuteen maailmaan. Matkalla hän löytää sen mitä kaikkein vähiten osasi odottaa.

"Jos pidit sellaisista kirjoista kuin Alkemisti ja Pikku prinssi - vähän mystiikkaa, vähän satua ja vähän psykologiaa -, rakastat Kadonnutta ruusua." -Time Out

"Kadonnut ruusu on yksi kauneimpia kertomuksia, joita olen koskaan lukenut!" -Christine Michaud, Salut Bonjour Week-end, TVA Television, Canada

"Upea filosofinen tarina, kertomus täynnäharvinaista runollisuutta, mietiskelykirja, joka koskettaa elämän peruskysymyksiä ja syvällinen seikkailukertomus, joka vie lukijansa aina Turkkiin saakka." - La Rose Retrouvée, Les Intouchables, Canada


Oli ehdottomasti virkistävää lukea pitkästä aikaa kirja, josta en tiennyt mitään muuta kuin mitä takakansi kertoi ja kirjailijakin oli täysin tuntematon, poimin tämän täysin sattumanvaraisesti kirjaston hyllystä. Mutta. Hälytyskellojen olisi ehdottomasti pitänyt kilkattaa vertauksessa Pikku prinssiin ja Alkemistiin. Pikku prinssi ei tehnyt minuun kummoistakaan vaikutusta, vaikka ilmeisesti sitä yleensä rakastetaan. Paulo Coelhoa en ole lukenut, mutta hänestä on muodostunut mielessäni sellainen kuva, että en oikein usko hänen teostensa tekevän minuun suurta vaikutusta.

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin alku sai minut varsin epäilevällä kannalle, sitten pidin tästä hiukan ja lopulta pidin melkoisena satuiluna. Olen luultavasti liikaa realistisen kerronnan ystävä, mutta en kertakaikkiaan jaksa tällaisia vertauskuvin kerrottuja tarinoita elämän suurista kysymyksistä ja itsensä löytämisestä. Tai ehkä olen liian tyhmä ymmärtämään tarinan hienouksia. Mene ja tiedä. Sen verran kuitenkin tiedän, että ei ollut minunlaiseni kirja.

Kuva

Harry Potter ja kuoleman varjelukset

(Harry Potter and the Deathly Hallows)
J.K. Rowling
Tammi 2008

Harry Potterin harteilla lepää suunnaton vastuu ja lähes mahdottomalta tuntuva tehtävä: hänen on etsittävä ja tuhottava loput Voldemortin hirnyrkit. Heinäkuun viimeisenä päivänä Harry täyttää seitsemäntoista vuotta ja tulee täysi-ikäiseksi. Hänen on jätettävä kodikas ja turvallinen Kotikolo ja seurattava polkua joka on hänelle viitoitettu. Koskaan ennen ei Harry ole tuntenut itseään näin yksinäiseksi. Hän on täynnä kysymyksiä, joiden ratkaisut ovat täysin hämärän peitossa. Ja aika käy vähiin, Voldemort joukkoineen on aivan Harryn kintereillä. Pystyykö Harry vastaamaan haasteeseen, jonka hän jo syntyessään sai?

J.K. Rowlingin Harry Potter ja kuoleman varjelukset on hengästyttävä, koskettava ja henkeäsalpaavan jännittävä päätös seitsenosaiselle teossarjalle, joka on vavahduttanut koko maailmaa ja tuonut Tylypahkan velhokoulun osaksi miljoonien ihmisten elämää. Se on taikuutta, johon pystyy vain mestari.


Lykkäsin Harry Potterin tarinan päätösosan lukemista tänne asti, koska en halunnut jättää hyvästejä sarjalle. Tietenkin voin lukea sarjan uudestaan ja uudestaan ja tulen epäilemättä tekemään niin vielä monta kertaa, mutta en voi enää saavuttaa sitä ensimmäisen lukukerran hermoja raastavaa pelkoa ja toivoa tulevien tapahtumien suhteen. Ja nyt minulla on tyhjä olo. Tässä se nyt oli. Samalla olen tyytyväinen tarina päätökseen, siihen miten se loppui. Se tuntuu oikealta. Tulee olemaan mielenkiintoista lukea koko sarja yhteen menoon joskus. Nyt tämä lukuelämys kärsi hieman siitä, että kuutososan lukemisesta oli vierähtynyt jonkin verran aikaa, enkä muistanut kunnolla sen tapahtumia, puhumattakaan jonkun vielä aikaisemman osan tapahtumista. Lisäksi tarkkailin koko ajan etenemistäni, nyt on neljäsosa luettuna, enää suunnilleen puolet jäljellä, alle viidennes jäljellä... Taisin jossain vaiheessa myös vähän hidastaa lukutahtia, ettei kirja loppuisi. Ja sitten yhdessä vaiheessa itkin niin vuolaasti, että ehkä koko kirjan käänteentekevin osuus meni vähän sivu suun, koska olin niin uppoutunut omaan lohduttomuuteeni. Hieno päätös hienolle kirjasarjalle. Menee aikaa, että saan ajatukseni taas kasaan.

Kuva

Kuuleeko kukaan?

(Anybody Out There?)
Marian Keyes
Tammi 2007

Anna Walsh makaa pahoin loukkaantuneena vanhempiensa sohvalla Dublinissa. Hänen mielessään on vain yksi ajatus – päästä takaisin New Yorkiin. New Yorkissa ovat hänen ystävänsä, Maailman Paras Työpaikka sekä se kaikkein tärkein, hänen miehensä Aidan. Mutta mikään Annan elämässä ei ole enää niin yksinkertaista… Paluuta Manhattanille hankaloittavat Annan sekä fyysiset että henkiset arvet ja se tosiseikka, että Aidan on tehnyt katoamistempun.

Onko Annan aika siirtyä eteenpäin, ja pystyykö hän siihen? Järisyttävä paljastus Aidanin menneisyydestä antaa Annalle ajattelemisen aihetta ja muuttaa hänen elämänsä lopullisesti.

Elämänmakuinen Kuuleeko kukaan? on yhtä aikaa koskettava ja täynnä huumoria. Eläväisen Walshin sisarusparven vaiheita on aiemmin seurattu romaaneissa Naura, Claire, naura, Rachelin loma ja Enkelit.


Vuosi oli ehkä 2001 tai 2002, kun lainasin kirjastossa ihan summanmutikassa Naura, Claire, naura -romaanin. Luin sitä sängyssä iltaisin ja se oli kuulkaas rakkautta ensilukemalta! Marian Keyes on ihan ehdoton suosikki chick-lit-kirjailijani. Tämä Kuuleeko kukaan? ei kuitenkaan saavuttanut mitään suosikin asemaa. Minusta tämä oli vain jotenkin väkinäinen + Walshin perheen naiset tuntuivat vähän liioitelluilta.

Olen lukenut monia arvioita, joissa suositellaan lukemaan englanniksi Keyesiä englanniksi ja parjataan käännöksiä. Minua käännökseen liittyvät asiat eivät ole koskaan häirinneet, olen jokseenkin sokea sellaisille seikoille, mutta nyt tätä lukiessa kiinnitin asiaan enemmän huomiota. Tämä oli suomennettu lyhentäen, missä muuten on yksi asia mitä en yhtään tajua. Minusta se on vähän törkeää kirjailijaa kohtaan jättää käännöksestä joitakin kohtia pois. Tätä lukiessa tuli välillä sellainen olo, että kääntäjä olisi voinut olla vähän tarkempi. Mitään isoja epäjohdonmukaisuuksia en huomannut, vain jotain sellaisia pieniä, viittauksia tapahtumiin, joita ei aiemmin oltu mainittu.

Noin yleisesti ottaen viihdyin kyllä hyvin tämän parissa.

Kuva

Palailen pian

Heii!

Lopetin kirjapaaston ja palailen pian!

Jyväskylän kirjamessut 2010

Kuvittelenko minä vain, vai olivatko tämänvuotiset Jyväskylän Kirjamessut aiempia vuosia vaisumpi tapahtuma näytteilleasettajien määrässä mitattuna?

Jyväskylässä on siis ollut tänä viikonloppuna kirjamessut Paviljongissa, luullakseni nämä olivat nyt kolmannet laatuaan, varma en ole. Kolmena vuonna olen siellä ainakin käynyt, kun tämä vuosi lasketaan mukaan. Verrattuna aiempiin vuosiin siellä oli minusta nyt huomattavasti vähemmän näytteilleasettajia. Vai johtuiko se sunnuntaipäivästä? Panostavatko näytteilleasettajat lauantaihin eivätkä kaikki ole enää sunnuntaina? Aiemmin olen nimittäin käynyt aina lauantaina, joten en oikein tiedä johtuiko tämä viikonpäivästä vai jostain muusta tekijästä. Vai järjestettinkö vapaa-aika-, ruoka- ja viini- ja mitkä lie messut kirjamessujen kustannuksella? Ne olivat nimittäin myös samanaikaisesti Paviljongissa.

Hienoisesta pettymyksestä huolimatta ihan kiva siellä kumminkin oli käydä silittelemässä kirjoja ja onnistuin välttämään suuremmat houkutuksetkin. Lompakko tykkää. Kaksi pokkaria tarttui mukaan ja ne pitää nyt sitten lisätä kasvavaan to-be-read-pinooni.

Kävikö kukaan muu kirjamessuilla Paviljongissa?

.

Blogissa on tällä hetkellä hiljaista, koska tein sellaisen hölmön päätöksen, että en lue toistaiseksi romskuja, kun on niin paljon muutakin tekemistä (gradu). Se oli ihan typerä päätös, koska a) kaipaan kirjojen lukemista ihan älyttömästi b) romskut eivät edes ole se suurin ongelma vaan pikemminkin internet. Olen ihan addikti. Yritän vieroittaa itseni ja lukea enemmän romaaneja, sillä rupean kaipaamaan kirjoja paljon nopeammin kuin nettiä, mutta en vaan pysty olemaan netistä poiskaan. Sen sijaan, että lukisin kirjoJA, luen kirjoISTA, olen nimittäin ihan koukussa kaikkiin kirjoihin liittyviin blogeihin ja sivustoihin (ynnä muuhun miljoonaan sivustoon). Lisäksi olen onnistunut keräämään kiitettävän määrän aikakausilehtiä, joita en ole lukenut, mutta, joita olen nyt epätoivon vimmalla kahlannut läpi. No onhan sekin painettua sanaa... Projektissa menee vielä pari päivää ja sen jälkeen ajattelin palata romaanien maailmaan, jos vain onnistun vieroittamaan itseäni vähän netin houkutuksista.

Asiasta toiseen, en tiedä tuleeko kenellekään muulle stressi siitä, että olisi niin hirveästi hyviä kirjoja luettavana, mutta tuntuu, että aika ei koskaan riitä ja sitten jo kirjaan tarttuminen on työn ja tuskan takana. Niin kuin kirjan ja minun välissä olisi valtava kynnys. Ei pysty hyödyntämään sitä vähäistäkään käytettävissä olevaa aikaa lukemiseen. En tajua miten lukemisesta on tullut näin ongelmallista, ei se ole koskaan aiemmin sitä ollut. Nuorempana luin aina, kun siihen oli tilaisuus. Missä on se vaivattomuus ja lukemisen riemu? Kaipaan sitä suunnattomasti. Osittain siitä syystä perustin tämän bloginkin. Että löytäisin kirjojen maailman uudelleen.

Huh, jopas helpotti tämä avautuminen. Olisi kyllä mielenkiintoista kuulla aiheuttaako kirjojen lukeminen ja/tai lukemattomuus stressiä muillekin, vai olenko ainoa sekopää, joka keksii itselleen tästä(kin) stressinaiheen?

Tosiasioita Suomesta

(Fakta on Finland)
Erlend Loe
Like 2002


"Mitä muuta Suomessa on? Siellä on Lahti, se hiihtohuijauspaikka, ja Kirvesniemen pariskunta, mikä sen naisen nimi nyt olikaan, ensin hänellä oli jokin muu sukunimi ja sitten hän meni naimisiin, Harrinko kanssa se oli? Ja tuhansia järviä, ja Jean, suuri Sibelius, ja muotoilua, ja Nokia, herrajumala, tuottavin yhtiö koko Euroopassa, minulla on itsellänikin Nokian puhelin, se on luotettava kuin mikä ja siinä on infrapunaporttikin niille, jotka sellaista tarvitsevat, mutta minä en tarvitse, en pidä infrapunaporteista enkä infrapunaisista asioista ylipäätään, ne tuovat mieleeni sairauden, syövän, ja kuoleman, ja kuolema merkitsee muutosta, samoin kuin vesi, se merkitsee muutosta enemmän kuin mikään muu, ja siitä minä en pidä, helvettiin koko infrapuna.
Ja suomalaisilla on Kalevala, helkkari sentään, Kalevala, muinaiseepos vai mikä se nyt on, olen nähnyt otteita siitä televisiossa, kummalliset partaveikot juoksentelevat ympäriinsä ja laulavat ja uhraavat naisia ja toisiaan jumalille ja vaikka kenelle. Ja heillä on poroja, heillä on kasapäin kaksoisvokaaleja ja heillä on viinaa.

Tiedän Suomesta vaikka mitä."


Jos ylläoleva takakannen teksti tuntuu sinusta rasittavalta ja/tai ärsyttävältä lukea, niin ei ehkä kannata lukea tätä romaania. Tämä koko romaani on nimittäin samanlaista loputonta tajunnanvirtaa, pitkiä lauseita ja poukkoilevia ajatuskuvioita. Dialoginpätkiä ei ole mitenkään erotettu muusta tekstistä ja tekstiä joutuu lukemaan ajatuksen kanssa, koska muuten putoaa kyydistä. Kaikkia tämä ei takuulla miellytä, mutta Minä Rakastan Erlend Loeta, Loe'a(?). Minusta tämä oli ihan mahtava.

Oikeastaan kaikki olennainen tiivistyy tässä etukannen sisäpuolen kuvauksessa: "Koko homman juju on siinä, että Loe yhdistää naiivin, surrealistisen ja absurdin ainutkertaisella tavalla. Lukija ihmettelee aika ajoin, mistä se tuonkin keksi."

Kuva.