Stylesin tapaus

(The Mysterious Affair at Styles)
Agatha Christie

Agatha Christien esikoisdekkari, tragedia Essexissä. Rikas nainen myrkytetty. Vain harvassa murhatapauksessa syyllisehdokas on näin selvä: vaimoaan 20 vuotta nuorempi rutiköyhä aviomies, tosi lurjus ja onnenonkija, jonka kuiskutellaan seurustelevan naapuritalon kauniin rouvan kanssa. Mutta entä kun naisparka kuolee sisältäpäin teljettyjen ovien takana eikä epäiltyä aviomiestä näy mailla halmeilla? Ja entä kun uskollinen taloudenhoitaja vakuuttaa, että koko talo on täynnä ahneita haita, kaikki rahantarpeessa. Liian aukoton todistusaineisto. Liian paljon strykniiniä, liian monta henkilöä jotka olisivat voineet käyttää sitä. Hercule Poirot sukeltelee lavastettujen ja todellisten johtolankojen verkossa kuin kala katiskassa, kokoaa pikku ideoita kuin kortteja korttitaloon. Kunnes puuttuva rengas löytyy, suuri ajatus välähtää, ja itsevarmuutta säteilevä belgialainen on valmis järjestämään pienen réunionin Styles Courtin salongissa.


Ensimmäinen Agatha Christie -dekkarini! Ei kyllä jää viimeiseksi. Mukavan leppoisa tunnelma ja kieputteli sinne tänne. En usko, että minusta tulisi kummoinen salapoliisi, niin huonosti seurasin johtolankoja. En vain oikein pitänyt Poirotista hahmona... Ärsytti se itsetyytyväisyys. Ja kertojana toiminut Hastings oli jotenkin lapsellinen. Mutta kiva perusdekkari kuitenkin.

Vanhus ja meri

(The Old Man and The Sea)
Ernest Hemingway
Tammi 2007


Varmaan tämä on monille tuttu, mutta juoni pikakelauksella: vanha kuubalainen kalastaja Santiago ei ole saanut saalista 84 päivään, mutta 85 päivänä koukkuun iskee oikea kalojen kala. Alkaa vuorokausia kestänyt väsytyskamppailu, josta Santiago lopulta vie voiton. Vanhus lähtee saaliineen kotiin päin ja matkalla saapuvat hait...


Tämä ei vaan ole mun kirja. Luin tämän lukiossa enkä erityisemmin pitänyt. Nyt luin tämän uudestaan, kun ajattelin, että ehkä aika tehnyt tehtävänsä ja osaan arvostaa tätä enemmän. Mutta ei niin ei. En tajua, missä rommihuuruissa Hemingway on tämän kirjoittanut. Ehkä olen liian tyhmä, mutta en tosiaan nähnyt tätä minään suurena vertauskuvana siitä miten kamppailu on arvokasta vaikka olisi tuomittu tappioon, kuten takakannen sisäpuolen lipare selittää. Mulle tämä oli vaan kertomus helkkarin ison kalan väsytyksestä ja siitä miten kaikki menee kuitenkin ihan pieleen. Enimmäkseen vaan ärsytti lukea tätä. Jotenkin ihan uskomattoman naiivia tekstiäkin vielä; "olen tappanut tämän kalan, joka on minun veljeni". Just. Kuluipahan ainakin yksi junamatka tätä lukiessa.

Kuva.

Ei hitsi, tuo vihreäsävyinen blogipohja näytti vaan niin väärältä, joten palasin tähän minimalistiseen mustaan. Tällä mennään, kunnes törmään parempaan.

Vanhan ruhtinaan rakkaus

(Djadjuskin son)
F.M. Dostojevski
Loisto 2005


Hulvaton klassikko, joka on oivallinen näyte Dostojeskin erikoislaatuisesta huumorista.

Höperö ja raihnainen ruhtinas K. on venäläisen pikkukaupungin juorujen ja juonittelujen kohteena. Neljästi naimisissa ollutta vanhaa, puolikuuroa ruhtinasta yritetään naittaa usealle ehdokkaalle. Sukulaiset tosin haluaisivat laittaa ruhtinaan hoitoon, etteivät kaikki suvun rahat katoaisi uuteen naimakauppaan.

Maria Alexandrovna, elinvoimainen ja lannistumaton juorukello, haluaisi sukuunsa aatelisverta. Kun ruhtinas K. asettuu Marian luokse asumaan ja hänen neljätuhatta sieluaan näyttävät liukuvan tämän tyttärelle Zinalle, lehahtaa paikalle kaupungin seurapiirinaisten kateellinen parvi - kielet terävinä - valmiina nujertamaan moisen röyhkeyden.


Täytyy myöntää, että romaanit, jotka ovat täynnä kunnon kieroilua ja juonittelua, viihdyttävät minua suuresti! Tämä oli kyllä oikein oivallinen siinä mielessä. Erityistä hupia tuottivat myös haukkumasanat: senkin kapusta! Tuon täytyy olla suora käännös venäjänkielestä, ei kukaan hauku toista kapustaksi Suomessa. Tai toinen hieno: kaukalo. Mitä ihmettä?!

Ei tästä mitään suosikkia tullut, mutta lukukokemus jäi kuitenkin siinä määrin plussan puolelle, että voisin harkita lukevani venäläistä kirjallisuutta joskus vähän lisää. Tällä hetkellä veikkaisin, että olen lukenut suunnilleen kymmenen venäläisen kirjailijan kirjoittamaa romaania... Koko elämäni aikana.

Kuva.

Irlantilainen aamiainen

Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta
Hanna Tuuri
Otava 2009


Millaista on nuoren naisen elämä vihreän saaren syrjäisessä maakunnassa? Miten sopeutua kulttuuriin, jossa verenperintönä on luontainen vastustuskyky järjestelmällisyyttä vastaan? Mitä kätkeytyy maisemiin, joissa kelttien muinainen historia on yhä läsnä?

Hanna Tuuri oppii, että jos Mayossa ei sada rankasti kaatamalla, tavallista tippusadetta tai ikävästi vihmoen, niin ainakin on sumua, joka selkenee - satamalla.

Hän huomaa, että irlantilainen aamiainen lihavanukkaineen on vertaansa vailla mutta ei sovi kasvissyöjille. Hän osallistuu pyhimysten paraatiin, tutustuu kauhukertomuksiin paikallisista lääkäreistä, käy elokuvakerhossa jonka lämmitystä ei vielä ole saatu toimimaan, ja kiintyy naapurin vanhaan Jimmieen, lempeään herrasmieheen, joka on aina valmis auttamaan.

Karun nummimaan sieluaa hoivaavaa, alkuvoimaista aitoutta hän katselee rakkaudella. Irlannissa kaikki järjestyy - mutta vasta sitten kun on pakko.


Voi, tämä oli nyt sellainen ihana Irlanti-kirja pettymyksen aiheuttaneen Ville Zilliacuksen kirjan jälkeen. Hassuja, iloisia, surullisia tarinoita Irlannista. Ollapa taas Länsi-Irlannissa!

Kuva täältä.

Ylpeys ja ennakkoluulo

Pride and Prejudice
Jane Austen

Ylpeys ja ennakkoluulo on Jane Austenin pääteos. Siinä hän piirtää herkullisin vedoin näkyviin 1700-luvun loppupuolen pikkuporvarisperheen. Kaiken keskustana on älykäs, nokkelasanainen, vastustamatonta viehätysvoimaa säteilevä Elizabeth Bennet, jolle rakkaus valmistaa todellisen yllätyksen. Kirjailijan ääni kaikuu tässä romaanissa yhtä raikkaana ja eloisana kuin teoksen ilmestymisaikoina, yli 180 vuotta sitten.

Romaanista tehty BBC:n tuottama kuusiosainen televisiosarja nähtiin Suomessa vuonna 1996. (Ja ties kuinka monta kertaa uusintana sen jälkeen, Marjea huom.)


On tämä ihan suurenmoinen romaani! Ilahduttava. Joitakin huomioita tuli mieleen 1) mä en todellakaan yllä lähellekään Jane Austenia ihmistentuntijana. Jessus, miten typeriä ihmiset olivat tuohon aikaan ja ovat luultavasti edelleen, mä en vaan ole yhtä tarkkanäköinen kuin neiti Austen. 2) Elämä oli ihan käsittämättömän säätytietoista tuohon aikaan. 3) En osaa päättää pidänkö herra Bennetistä, huvittavalla tavalla huikean ivallinen vaiko pelkästään ilkeä? Ehkä kumminkin kallistun siihen huvittavan puoleen... 4) Lizzy on ihan mahtava päähenkilö. 5) Herra Darcy on ihana...

Jos pitäisi sanoa kumpi on parempi Järki ja tunteet vai Ylpeys ja ennakkoluulo niin kallistun Ylpeyden puoleen. Pidin kyllä paljon Järjestäkin, mutta Ylpeys oli elävämmän oloinen ja henkilöhahmot olivat ihan huippuja. Jos hypätään nyt Elizabethin ja Darcyn yli, niin ehdottomat suosikkini olivat Herra Collins ja lady Catherine de Bourgh. Synnyttivät kyllä välillä niin epäuskoisia fiiliksiä... Oli kerrassaan helppoa yhtyä Elizabethin ajatuksiin näistä ihmisistä.

Tekee taas mieli katsoa se BBC filmatisointi.