We Have Always Lived in the Castle

Shirley Jackson 1962

Penguin Books 1984

Blackwoodin sisarukset Mary Katherine eli Merricat ja Constance asuvat invalidin setänsä Julianin kanssa perheensä kartanossa. Kuusi vuotta sitten muu perhe kuoli arsenikkimyrkytykseen, josta Constancea syytettiin. Siitä lähtien sisarukset ja Julian ovat eläneet eristyksessä kyläläisistä, jotka vihaavat heitä. Ainoastaan Merricat poistuu kartanon mailta kaksi kertaa viikossa käymään kirjastossa ja ruokaostoksilla. Yllättäen sisarusten serkku Charles saapuu kartanoon ja Merricat aavistaa vaaran. Sen jälkeen mikään ei ole niin kuin ennen.

Kirja tempaisi minut mukaansa heti alussa omalaatuisella tunnelmallaan. Kirjan alkupuolella ei tapahtunut kovinkaan paljon. Asiat alkoivat pikku hiljaa paljastua Merricatin näkökulmasta ja ensimmäisen kolmanneksen jälkeen alkoi tapahtua vähän enemmän. Odotin mielenkiinnolla, miten kirja päättyy, mutta loppu oli ihan uskomaton antikliimaksi! Kirjaa lukiessa syntyi niin paljon kysymyksiä liittyen tyttöjen persooniin ja perheen jäsenten kuolemaan johtaneisiin tapahtumiin, että olin lopussa ihan hölmistynyt, koska kysymyksiin ei vastattu millään lailla. En tiedä aukeaisiko tämä paremmin, jos osaisi lukea enemmän rivien välistä, mutta minusta tuntuu, että olen lukijana aika "tyhmä" ja odotan, että asiat väännetään rautalangasta... Goodreadsissa tämä on saanut 4-5 tähteä, mutta itse annoin vain kaksi, koska en vaan jotenkin päässyt sisälle tähän. Hyvin kirjoitettu tämä kuitenkin on, sen myönnän.    

 

Lukuneurooseja

Kannatteko te aina mukananne  kirjaa, jotta voitte lukea jos aika käy pitkäksi? Esim. bussissa matkalla töihin tai jos käytte kahvilla tai joudutte odottamaan jotain. Minä nimittäin yleensä en. Jostain syystä en koskaan muista ottaa kirjaa mukaan ja minusta myös tuntuu, että en pysty keskittymään, jos tiedän, että aikaa on esim. vain 15 minuutin bussimatkan ajan. Sitten katselen kateellisena ihmisiä, jotka niin tekevät. Se on ärsyttävää. Kaipaan jonkinlaista rauhallista lukuaikaa, mutta olen silti huono pyhittämään aikaan lukemiselle esim. keskellä päivää, joten luen sitten yleensä vasta ennen nukkumaan menoa sängyssä. Silloin on kuitenkin yleensä jo niin myöhä, että en voi lukea kovin kauan, että ehdin nukkuakin. Viime aikoina olen yrittänyt muuttaa asian. Mistä päästäänkin toiseen mieltäni vaivaavan asiaan. 

Tänään lähdin kauppareissulle ja ajattelin, että otanpa kirjan mukaan, koska ajattelin, että jossain välissä minulla on kumminkin ylimääräistä aikaa. Bussipysäkillä seistessä sitten muistin, että unohdin sen kirjan. Barnes & Noblella käydessä (ihana paikka!) ostin yhden pokkarin, jota aloin lukea paluumatkalla bussissa. Eli nyt minulla on kaksi kirjaa kesken, mikä on vähän poikkeuksellista, koska en yleensä tykkää lukea useampaa kirjaa yhtäaikaa, poikkeuksena romaani + tietokirjayhdistelmä. Minusta tuntuu, että jos luen useampaa romaania yhtä aikaa, niin en jotenkin pysty keskittymään kirjaan sen vaatimalla tavalla tai pikemminkin tuntuu jotenkin epäkunnioittavalta lukea montaa kirjaa yhtä aikaa. (Joo, omituisuutensa kullakin.) Tästä kyllä seuraa vähän se, että jos sillä hetkellä luvussa oleva kirja ei oikein tunnu nappaavan, niin sitten tahkoan sitä yhtä ja samaa kirjaa iän kaiken, koska en vaan pysty aloittamaan toistakaan kirjaa. En myöskään helpolla laita kirjaa niin sanotusti jäähylle ja jatka lukemista parin kuukauden päästä. Nyt minua kiinnostaisi kuulla miten lukijani (teitä on ainakin 25!) ovat ratkaisseet mieltäni vaivaavat kysymykset vai pyörittelettekö vain silmiänne, koska teille ei ole koskaan juolahtanut mieleenkään, että jollakulla voi olla sellaisia neurooseja kuin minulla.  

The Catcher in the Rye

The Catcher in the Rye

J.D. Salinger 1945

Little, Brown and Company 1991

Tämä kirja on roikkunut tbr-listallani siitä asti, kun lukion äidinkielen kurssilla meidän piti valita muutamasta vaihtoehdosta kirja, jonka haluamme lukea. Luin silloin Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanin, josta en silloin pitänyt, kuten en myöskään toisella lukukerralla. Tämä jäi silti mieleeni ja ajattelin, että luen "Siepparin" joskus toiste.

Yllättäen sain tämän englanninkielisen painoksen työkavereilta läksiäislahjaksi parisen viikkoa sitten. Tämä on amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko ja sopi tilanteeseen hyvin, koska olin juuri lähdössä Amerikkaan (jep, Atlantin länsipuolelta tätä kirjoitan). 

No mutta sitten itse kirjaan. Oikeastaan alkujorina oli paljon pidempi kuin mielipiteeni kirjasta. Minulla kun ei ole hirveästi sanottavaa. En pystynyt lukemaan kirjaa kovin pitkissä pätkissä, koska Holden kaikessa teini-iän ylimielisyydessään ärsytti niin kovasti. Vähiten hän minua ärsytti (ja jolloin oikeasti olin hänestä kiinnostunut) silloin kun hän hän kertoi sisarestaan Phoebesta ja kuolleesta veljestään Alliesta. Muuten en erityisemmin välittänyt koko kirjasta. Tulipa kuitenkin luettua. Huomasin muuten, että Luettua-blogin Sannakaan ei pitänyt kirjasta kovin paljon. Sannan blogissa pidempi (ja parempi) analyysi kirjan suomennoksesta.