Liha tottelee kuria

Miina Supinen
WSOY 2007


Näissä saappaissa seisoo ja niitä tarvitsee Astra, 22-vuotias Silolan perheen ylpeys. Etukannen kuntosalille haaksirikkoutunut poika on Silmu, Astran veli joka aikoo tovereidensa kaltaiseksi. Takaliepeen lumpeella kelluu Pelagia, mutta vain haaveissaan – oikeasti hän viljelee samettieläimiään pitkin Siloloitten kaunista kotia. Mutta ennen Pelagian syntymää vanhemmille – kuuluisalle ja joviaalille kapellimestarille sekä perhelääkärin lempeydellä koteja parantavalle sisustussuunnittelijalle – on sattunut pieni hairahdus. Juhlat voivat alkaa.

Että semmonen tarina. Luen aika harvakseltaan suomalaista kirjallisuutta. Olen ennakkoluuloinen niiden suhteen, sama pätee myös suomalaiseen elokuvaan, mutta pitäisi ehkä opetella eroon ennakkoluuloista. Aika surullinen tarina, joka sitten kääntyy komediaksi. En pitänyt oikein yhdestäkään hahmosta, mutta ymmärsin heitä. Todentuntuisia hahmoja. Huh, onneksi oma perhe ei ole yhtä nyrjähtänyt vaikka ei sekään täydellinen ole. Kaiken kaikkiaan koukuttava tarina, joka lopussa palkitsee lukijansa. Pidän siitä miten asioihin ja ihmisiin tulee pikku hiljaa lisää kerroksia eikä kaikki olekaan niin mustavalkoista kun miltä aluksi saattaa vaikuttaa. Itse olen ehkä taipuvainen välillä ajattelemaan vähän mustavalkoisesti. Lukemisen arvoinen.

Kultaiset linnut

Edith Södergran
Karisto 2005


Tässä ei ole mitään kunnollista takakannen tekstiä, mutta kyseessä on siis kokoelma Edith Södergranin runoja Uuno Kailaan suomentamana.

En lue kovin usein runoja, mutta Edith Södergranin (1892-1923) runoissa on jotain mistä pidän. Ostin tämän kokoelman pari viikkoa sitten ja olen nyt pikku hiljaa lukenut näitä runoja. Edith Södergranin runoissa on jotain sellaista synkkyyttä ja kaipausta ja "elämänpaloa" niin kuin kustantaja kirjoittaa kokoelman jälkikirjoituksessa, että se vetoaa minuun. Ei mitään imeliä rakkausrunoja tms. jotka yhdistän Tommy Tabermanniin, anteeksi vain Tommy. En ole koskaan lukenut yhtään Tommy Tabermannin runokokoelmaa, joten tämä on luultavasti vain joku kummallinen ennakkoasenne. Okei, palataan asiaan. En osaa tulkita runoja! Pidän siitä tunnelmasta, joka näissä runoissa on, mutta en osaa sanoa sen kummemmin analysoida niiden kieltä. Antaa olla. Yritin valita tähän loppuun pari runoa, joista erityisesti pidin, mutta se oli vaikeaa. Tässä kuitenkin jotain.

Minun sieluni
Minun sieluni ei voi kertoa eikä tietää mitään totuutta,
minun sieluni voi vain itkeä ja nauraa ja väännellä käsiään;
minun sieluni ei voi muistaa eikä puolustaa,
minun sieluni ei voi harkita eikä näyttää toteen.
Lapsena minä näin meren: se oli sininen,
nuoruudessani kohtasin kukan: se oli punainen,
nyt istuu vierelläni muukalainen: hänessä ei ole väriä,
mutta en pelkää häntä enempää kuin neito pelkäsi
louhikäärmettä.
Ritarin tullessa neito oli punainen ja valkoinen,
mutta minun silmieni alla on mustat renkaat.
Ja sitten vielä toinen, joka on yksi kokoelman parhaista runoista mielestäni.
Elämä

Minä, oma vankini, sanon näin:
elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu,
eikä hyväily, jonka saamme harvoin,
elämä ei ole päätös lähteä
eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät.
Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme,
näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,
elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,
tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan.
Elämä on halveksua itseään
ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta
ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko
ja ilmassa lentävät kultaiset linnut
ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi.
Elämä on viitata lyhyet hyvästit
ja mennä kotiin ja nukkua...
Elämä on olla muukalainen itselleen
ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee.
Elämä on laiminlyödä oma onnensa
ja työntää luotansa ainoa hetki,
elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.

Voiko sitä enää paremmin ilmaista?

Salaisuuksia ilmassa

(Can You Keep A Secret?)
Sophie Kinsella
WSOY 2008


Hysteerisen hauska romaani Himoshoppaajan tekijältä!

Emma Corrigan, 25 vee, pitää muodista, horoskoopeista, sherrystä ja juorulehdistä. Hän on myös tyttö, jolla on taipumus kertoa pieniä valkoisia valheita vaikkapa vaatekoostaan.

Palatessaan työkeikalta Skotlannista Emma helpottaa lentopelkoaan muutamalla drinkillä liikaa. Hermostuksissaan hän lörpötelee vieressään istuvalle tuntemattomalle miehelle kaiken itsestään, jopa ne noloimmat salaisuudet, joita ei edes paras ystävä tiedä.

Parin päivän kuluttua Emma löytää miehen työpaikaltaan ja on kuolla häpeästä, sillä tyyppi paljastuu yhtiön perustajaksi, monimiljonääri Jack Harperiksi. Mutta miksi salaperäinen liikemies tuntuu kiinnostuvan hänestä, aivan tavallisesta tytöstä, joka kuuntelee Abbaa, lukee kirjoista vain takakannet ja väittää harrastavansa potkunyrkkeilyä, vaikka ei jaksa käydä edes salilla?


”Huippuviihdyttävä… niin hauska, että saa nauramaan ääneen.” The New York Sun

”Kinsella on tehnyt taas uuden vastustamattoman hittikirjan.” Booklist Hillitön.


Minulla oli kovat odotukset tämän suhteen ja täyttyivätkö ne? Todellakin! Hervottoman hauska kirja. Emma oli uskottava ja todellinen päähenkilö ja tämä kaikki voisi tapahtua ihan oikeasti (ei tosin välttämättä minulle). Ihan huippukirja. Sophie Kinsella osaa kirjoittaa ihan käsittämättömän nokkelia ja hauskoja tarinoita. Vähän bridgetjonesmainen mutta ehkä vielä vähän hauskempi. Voi sitä myötähäpeän määrää aina välillä... Sopivassa määrin hauska ja liikuttava. Kai mun täytyy lopultakin tunnustaa julkisesti olevani vähän romantikko... Taitaa olla tästä lähtien suosikkini Kinsellan tuotannossa.

Himoshoppaajan vauva

(Shopaholic & Baby)
Sophie Kinsella
WSOY 2008


Hupsu ja hurmaava tuhlari Becky Brandon on raskaana ja vinguttaa Visaa kahden edestä. Vaatiihan tulossa oleva vauva ehdottomasti viidet vaunut, kolmet sängyt, satoja haalareita, töppösiä ja kaikkea muuta ihanaa, mistä Beckyn on vaikea pitää näppinsä irti. Shoppailu kun parantaa aamupahoinvointia! Ja venyvimpiin varusteisiin voi sonnustautua myös itse.

Beckyn mielestä vatsassa potkivalle perilliselle kelpaa vain paras, joten hänen on perehdyttävä huolellisesti siihen, mikä on vauvatamineissa in ja out. Myös uuden kuuluisan synnytyslääkärin vastaanotolle Beckyn on päästävä. Tähtitohtori on kaunis, älykäs – ja Beckyn tsiljonäärimiehen Luken entinen tyttöystävä! Heillä taitaa olla edelleenkin keskenään jotain sutinaa… Onko siis Beckyn täydellinen elämä romahtamassa? Tuleeko hänestä kolmas pyörä avioliittonsa?

”… viides Himoshoppaaja-kirja on aivan yhtä herkullinen ja hilpeä kuin aiemmatkin.” Booklist


Olipas hauskaa luettavaa. Jostakin minulle oli jäänyt päähän ajatus, että olen pitänyt Beckyä ärsyttävänä päähenkilönä aiemmissa kirjoissa, mutta pyörrän puheeni. En pysty samaistumaan Beckyyn yhtään, mutta pidän kyllä hänestä hirveästi. Käsittämätön koheltaja, mutta kuitenkin älyttömän hurmaava. Ääneen sai nauraa, kun luki rouvan tempauksista. Se minua on tainnut aiemmissa kirjoissa muuten ärsyttää, että Becky onnistuu aina jotenkin kiemurtelemaan ulos vaikeuksistaan vaikka mikä olisi eikä silti koskaan ota tosissaan opiksi. Nyt ei häirinnyt yhtään, tämä kirja oli täydellistä todellisuuspakoa. Yksi juttu kyllä kiinnitti huomion suomennoksessa, nimittäin se, että ihmisiin viitattiin sanalla "se". Siis eihän siinä mitään, puhekielessä tämä on hyvinkin yleistä, harrastan sitä itsekin siinä määrin, että särähtää omaan korvaan, jos viittaan ihmiseen sanalla hän. Harvoin vain törmään käännetyssä kirjallisuudessa tähän, kun yleensä kyllä käytetään ihmisestä persoonapronominia hän. En osaa sanoa oliko se jotenkin sopimatonta, mutta pistin sen vain merkille. Suosittelen kaikille himoshoppaaja-faneille.

Laivauutisia

(The Shipping News)
E. Annie Proulx
Otava 1997


Laivauutisia on hullunhauska, riipaiseva ja runollinen kertomus paleltuneista sydämistä ja rakkauden voimasta. E. Annie Proulxin Pulitzer-palkittu romaani epäonnisen Quaylen kasvusta oman elämänsä sankariksi kuvaa mestarillisesti arjen dramatiikkaa ja pienen ihmisen suuruutta vastoinkäymisten paineessa.

"Kirjailija on syntynyt, keski-ikäisenä. Epäsovinnaista mustaa huumoria, eloisaa ympäristön tajua." Sara Rimer, The New York Times


Opiskelukiireet tentteineen on vienyt aikaa ja tämänkin lukemiseen taisi mennä kolme viikkoa siitä syystä. Nyt voin toivottavasti jäädä joululomalle (menkää kaikki tentit läpi, kiitos) ja kerkiän lukemaan enemmän. No joo, tykkäsin kyllä tästä. Ei ehkä jätä kovin pysyviä muistijälkiä, mutta ihan jees. Tunnen vetoa syrjäisiin, eristyneisiin paikkoihin, jotka ovat vahvasti luonnon armoilla, joten Newfoundland alkoi välittömästi kiinnostaa. Arkipäivän kuvausta ja kasvua ihmisenä, siitä tämä kirja kertoi. Vähän vinksahtanutta huumoria. Omaperäisiä ihmisiä. Btw, sarjassamme epäolennaiset pikkujutut, jotka herättävät välittömästi kiinnostukseni; esiintyyköhän Newfoundlandissa miten paljon seksuaalista hyväksikäyttöä, kun Quoylen paikallislehdessä oli oikein oma toimittaja SH-tapauksille. Kummallista. Ja toinen epäolennainen pikkujuttu, olen nähnyt joskus kirjan pohjalta tehdyn elokuvan ja nyt kirjan luettuani olen sitä mieltä, että Julianne Moore oli ihan liian kaunis valinta Waveyn rooliin. Ja Kevin Spacey oli liian heiveröinen Quoyleksi...

Muleum

Erlend Loe
Johnny Kniga 2008

Sain äskettäin selville, että joka päivä kuolee noin 155 000 ihmistä. Se tekee yhteensä 57 miljoonaa vuodessa. 6 458 tunnissa. 108 minuutissa. Kysyn itseltäni tuntuuko se lohdulliselta. Tavallaan kyllä. Tavallaan ei.

Julie on menettänyt koko perheensä lento-onnettomuudessa Afrikassa. Hän on aivan yksin tässä maailmassa, masentunut ja itsetuhoinen.

Muleum on kertomus vuodesta, jonka aikana Julie pyrkii monin tavoin pääsemään hengestään siinä kuitenkaan onnistumatta. Kun kuoleminen ei onnistu, Julie löytääkin elämänhalunsa.

Jo läpimurtoromaanissaan Supernaiivi (suom. 1998) Erlend Loe hurmasi lukijat lohduttavalla huumorilla kertoessaan itsensä hukanneesta 25-vuotiaasta nuoresta miehestä. Tämä nuoren naisen kriisitarina on samalla tavoin lohdullinen, eheyttävä ja humoristinen – sekä yllätyksiä täynnä.


Opiskelujen kanssa on hirveän kiire, joten tämän, alle 200-sivuisen, kirjan lukemiseen meni puolitoista viikkoa. Ärsyttävää. Taidan olla valmis julistamaan Erlend Loen yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Loe kirjoittaa absurdeja, mutta oudon todellisia tarinoita. Vaikea kuvailla sitä tunnelmaa, mikä Loen kirjoissa vallitsee. Loe käsittelee synkkiä aiheita kepeydellä ja huumorilla niitä mitenkään vähättelemättä. Laitan tähän loppuun vielä yhden lainauksen kirjasta, joka teki minuun vaikutuksen.

"Terveet ihmiset eivät voi ymmärtää miltä tuntuu olla sairas ja ihmiset, jotka haluavat elää eivät voi ymmärtää miksi joku haluaa kuolla. Niin se vain. Me voimme osoittaa myötätuntoa ja yrittää lohduttaa toisia, mutta jälkeenpäin työnnämme ikävät asiat pois mielestä ja jatkamme omaa elämäämme. Ja niin sen täytyykin olla. En usko, että tuskaa pystyy jakamaan. Jos pystyisi, elämä muuttuisi sietämättömäksi myös niille, jotka eivät koe pahoja asioita, ja silloin lakkaisimme todennäköisesti lisääntymästä ja se olisi viimeinen naula meidän arkkuumme."

Yö kuuluu minulle

(Nighttime is My Time)
Mary Higgins Clark
Tammi 2005

”Minä olen Pöllö, ja yö kuuluu minulle…”

Jean Sheridan, arvostettu historioitsija ja kirjailija, on kutsuttu Stonecroft Academyn entisten opiskelijoiden tapaamiseen. Hänet ja kuusi muuta samalta vuosikurssilta on valittu kokouksen kunniavieraiksi. Tunnelmaa varjostaa se, että yksi kutsutuista, Hollywood-agentti Alison Kendall, on löydetty kuolleena uima-altaastaan vain vähän ennen kokousta. Häntä ennen on neljä muuta luokkatoveria saanut surmansa äkillisesti, kaikki samasta kouluaikaisesta tyttöjen lounasseurueesta. Lisäksi Jean saa uhkaavia fakseja, jotka liittyvät hänen tyttäreensä Lilyyn. Jean on antanut vastasyntyneen lapsensa adoptoitavaksi kaksikymmentä vuotta aiemmin eikä ole kertonut asiasta kenellekään. Yrittääkö joku nyt kiristää tiedolla rahaa vai onko Lily vaarassa?

Kaikki kunniavieraat ovat menestyneet elämässään hyvin, mutta kaikilla on myös salaiset, kipeät kokemuksensa. Heidän joukossaan on yksi, joka aikoo kostaa kouluaikana kokemansa pilkan ja nöyryytyksen tappamalla kaikki lounasseurueen tytöt. Jäljellä on enää kaksi: Laura Wilcox ja Jean Sheridan…


Varsin oivallinen jännäri. Pidin tästä enemmän kuin tuosta Kodin suojassa -kirjasta, minkä luin pari viikkoa sitten. Itse en ainakaan osannut päätellä syyllistä ennen aikojaan, epäilyksiä kyllä oli suuntaan jos toiseen, mutta en tiennyt varmasti. Ihan kelpo teos. Ei nyt ole oikein mitään erityistä sanottavaa. Jotenkin tämän oli minusta hallitumpi kokonaisuus kuin em. Kodin suojassa.