Ruusumadonna

Tuija Lehtinen
Otava 2005

-Buongiorno, miellyttävä miesääni tervehtii. Tähän saakka Isla on oppinut välttämään äkkirakastumiset niin Suomessa kuin Italiassakin. Mutta tässä miehessä on jotain joka kiehtoo heti. Isla vilkaisee huojentuneena miehen nimetöntä.

Nuori medianomi Isla Kaarna on muuttanut Roomaan ja työskentelee lahjamyymälässä Pantheonin lähellä. Lisäksi hän opastaa kulttuurimatkalaisia ikuisen kaupungin nähtävyyksiin ja tekee haastatteluja Suomen televisioon.

Kun komea, hyväkäytöksinen Luca Savini pyytää treffeille, Isla tietää, että voisi polttaa näppinsä pahan kerran. Mutta hän myös tietää, että katuisi loppuikänsä, ellei suostuisi kutsuun.

Luca osoittautuu täydelliseksi hurmuriksi ja herrasmieheksi. Onnea varjostaa vain miehen jatkuvaa huomiota vaativa suku. Kuinka pitkälle Isla on valmis sietämään latinalaisia tunnemyrskyjä?


Mission accomplished! Sainhan mä sen 50 täyteen! Rimaa hipoen ehkä, mutta kumminkin.

Tuija Lehtisen romaanit ovat kyllä viihdettä parhaimmillaan. Huumori kohdallaan ja muutenkin niin ihanan leppoisia. Vähän mua ärsytti kirjan loppu, mutta minkäs teet. Tälle on tullut jatkoa, joten palailen Islan suhdekiemuroihin hyvinkin pian. Sitä odotellessa. Jes, nyt voin siirtyä uuden vuoden vastaaottamiseen hyvillä mielin.

Kuva

Viivi ja Wagner - Pannaan haisemaan, elämä on lyhyt!

Juba
Otava 2001

-Wagner, tiedätkö mikä on elämän tarkoitus?
-Tiedän.
-Ai?! No mikä?
-En kerro.
-Mikset? Kerro nyt. Haluan tietää!
-Älä intä.

Taas yksi hätäinen löytö kirjastosta. En ole mikään suuri Viivi ja Wagner -fani, vaikka luen kyllä sarjiksen aina kun sellaiseen törmään ja onhan niissä ihan hauskoja juttuja välillä. Mitään tosi hauskaa sarjista tässä ei mun mielestä ollut, vaikka ihan hauskoja juttuja löytyikin.

Kuva

Maisa ja Kaarina: Naisten lajit

Sari Luhtanen & Tiina Paju
Otava 2009

Maailma on täynnä ryppyotsaisia naisten liikuntaoppaita - tässä on vihdoin vastaisku!

Maisa ja Kaarina löytävät liikunnan iloa alennusmyynnin sovituskoppijumpasta ja muistuttavat mehukkaan perheriidan kalorinkulutuspotentiaalista. Parivaljakko käy läpi arjen teholajit mykkäkoulusta moderniin kymmenotteluun, ja armoton lajivertailu paljastaa, mitä yhteistä on muun muassa shoppailulla ja mäkihypyllä.

Tämän kävin hätäisesti lainaamassa tänään kirjastosta ja lukaisin nopeasti. On tässä vähän huijauksen makua, kun tekstiä on näin vähän, mutta kirja kuin kirja. Ihan hauska. Olen elinikäinen anti-urheilija ja että tämä kirja oli kyllä ihan piristävä.

Kuva

Maisa ja Kaarina: Täysipainoinen nainen

Sari Luhtanen & Tiina Paju
Otava 2006

Täysipainoinen nainen

Mistä löytäisi sisäisen rauhan - tai edes paidan, joka peittää navan?
Laihtuuko nainen, jos kesäheila on vihannes?
Ovatko valheetkin nykyään paksumpia?
... vai pitäiskiö sittenkin hankkia kevyempi vaaka?

Maisaa ja Kaarinaa eivät pienet takaiskut pidättele. Nämä naiset osaavat nauraa niin itselleen kuin miehillekin ja puhdistuskuureille siinä missä pikkuhousumuodille. Vain alennusmyynti on heille äärimmäisen vakava asia.

Energinen parivaljakko Maisa & Kaarina tunnetaan muun muassa Naisen nyrkkisäännöt -kirjasta (2004) sekä albumeista Satunnaisia sankarittaria (1996), Tähdet kertovat (1998), Nainen on aina nainen (2001), Kaiken takana on nainen (2002) ja Yhden koon kuningattaret (2003).

Sarjassamme Marjea-yrittää-epätoivoisesti-lukea-50-kirjaa-vuodessa, osa 47. Tutustuin näihin Maisa ja Kaarina -sarjiksiin Anna -lehden ansioista, no aika kauan aikaa sitten. Muistaakseni olen lukenut nuo aiemmatkin kokoelmat joskus. Minusta nämä ovat varsin mainioita sarjiksia naisen elämästä, mutta toimivat ehkä paremmin kerran viikossa luettuina strippeinä kuin, että lukee kaikki melkein putkeen parin päivän aikana.

Kuva

Linnavuoren aaveratsastajat

Merja Jalo
Otava 1994

Nummelan ponitallilaiset vauhdissa

Riimusaaressa käynnistyvät arkeologiset kaivaukset, ja ratsastusleirillä olevat ponitallilaisetkin saavat osallistua niihin. Voisiko Kikka Lahti ystävineen enempää kesälomalta toivoa - etenkään kun vanha taru viikinkiaarretta vartioivista aaveratsastajista näyttää käyvän toteen...


Hihii, toinen heppakirja perään, enempää mulla ei näitä sitten olekaan. Mietin samaa, kuin jo silloin vuosia sitten, että miten vanhoja nämä henkilöt oikein ovat olevinaan? Kuvittelisin, että suunnilleen teini-ikäisiä, mutta toisaalta joissakin asioissa he ovat hirveän lapsellisia... Tämäkin oli aika hauska paluu menneisyyteen. Lievittävät ainakin toistaiseksi himoani lukea koko sarja.

Ruunalankosken salaisuus

Merja Jalo
Otava 1993

Suosikkisarja Nummelan ponitallilaisista jatkuu

Lapin kevät lumoaa Kikka Lahden ja muut Nummelan ponitallilaiset, jotka viettävät hiihtolomaa tunturihotellissa. Mahtava ratsastusmaasto ja koskematon luonto saavat varsinkin luontokuvauskilpailuun osallistuvan Päkä Kiisken haukkomaan henkeään.

Mutta Kikka aistii ilmassa vaaran eikä aikaakaan kun lomalaiset ovat seikkailun hurjissa pyörteissä.


Juttuhan menee niin, että haastoin itseni vuoden alussa lukemaan 50 kirjaa vuoden 2009 aikana ja nyt olen vähän jäljessä tavoitteesta. Oli siis pakko tarttua tällaiseen ohukaiseen nuortenkirjaan vanhempien luona käydessä. Tosin se oli aika hyvä ajatus, koska jostain syystä olen viime aikoina tuntenut palavaa halua lukea kaikki Nummelan ponitalli-kirjat putkeen. Uusimpia kirjoja en tietysti ole edes lukenut eikä mulla ole aavistustakaan siitä montako niitä tähän mennessä on ilmestynyt. Nämä olivat niin mun suosikkeja nuorempana. Mut miten noloa oikeastaan on kaksvitosena kävellä kaupunginkirjastoon ja lainata vino pino hevoskirjoja, joita luki onnellisena 10-15 vuotta sitten? Onhan siellä tietysti se itsepalvelupistekin...

Itse kirjasta en voi sanoa mitään pahaa. Pelkäsin vähän, että jos tää onkin mun mielestä ihan tyhmä nykyään, mutta vaikka kirja herätti hieman kaihon sekaista huvittumista, niin silti mun mielestä Merja Jalo kirjoittaa edelleen ihan parhaat hevoskirjat!

Pojan kuolema

Veikko Huovinen

WSOY 2007

"Millainen Pekka oli luonteeltaan? Siinäpä vasta arvoitus. Tunsin hänet ja en tuntenut. Hän oli varsin erikoislaatuinen pojaksi ja nuoreksi mieheksi. Hyvin kirjava punos, pahimmillaan kuin riimuverkon imake. Herttaisuus, lukeneisuus, haavemielisyys, humaanisuus ja avuttomuus käytännön asioissa taistelivat groteskiuden, itsepäisyyden, satiirisen nokkeluuden, laiskuuden, ylimielisyyden ja kriittisen älyn kanssa. Pikkusielu hän ei ollut."

Lokakuun 16. päivänä vuonna 2005 Pekka Kalevi Huovinen, 41, meni Pieneen-Kiimasjärveen. Hänet löydettiin ja haudattiin keväällä 2006.

Lahjakas poika oli jo sitä ennen ajautunut syrjään. Opinnot olivat jääneet kesken jo vuosia sitten, ja Pekka oli päätynyt erakoksi Hailuotoon mökkiin, jonka huolehtivat mutta voimattomat vanhemmat olivat mielessään ristineet Yksinäisyyden taloksi. Hoitojaksot ja lääkkeet eivät nekään olleet purreet voimat vievään masennukseen.

Pojan kuolema on Veikko Huovisen koruton mutta lämmin teos. Se on isän viimeinen viesti, kirja pojan kuolemasta mutta myös hänen elämästään ja siitä mitä jäljelle jää. Kirjailija toivoo, että siitä on apua muille vastaavassa tilanteessa oleville omaisille.

Ei ehkä helpoin kirja aloittaa tutustuminen Huovisen tuotantoon, mutta kauniisti hän kirjoitti oman poikansa elämästä ja kuolemasta. Pidin kovasti Huovisen kirjoitustyylistä. Esittelytekstin viimeinen kappale oikeastaan kertoo kaiken olennaisen.

Kuva

Nouse siivillesi

Teuvo V. Riikonen & Timo Sjöman

Kirjapaja 1999

MISTÄ ON HYVÄ ITSETUNTO TEHTY? MIKÄ RIITTÄÄ ELÄMÄN TARKOITUKSEKSI? MILLAISET OVAT TOIVEVANHEMMAT? MITÄ NUORET PELKÄÄVÄT? MIN NUORI USKOO?

Tämä lahjakirja on syntynyt satojen nuorten avustuksella. He ovat kirjoittaneet omat mielipiteensä, kysymyksensä ja rukouksensa. Kirjan tekijät ovat pitkän linjan ammattilaisia nuorisotyössä ja itsekin nuorten vanhempia. He käyvät kipeää ja kunnioittavaa vuoropuhelua lukijoitten kanssa.

Jälleen mummon lahjaksi antama kirja. Tällä kertaa rippilahja. Voi olla, että olen tätä selaillut aiemmin, mutta nyt vasta luin kannesta kanteen. 15-vuotias Marjea olisi ehkä saanut tästä enemmän irti, mutta 25 -vuotias Marjea on muuttunut niin paljon ihmisenä kymmenessä vuodessa, että melko kylmäksi jätti. Eniten tykkäsin noista kohdista mihin oli koottu nuorten omin sanoin heidän mielipiteitään hyvästä isetunnosta, peloista ja toiveista yms. Muistui mieleen millaista oli olla 15 -vuotias. Ei tullut ikävä niitä aikoja.

Kuva

Kaikkea hyvää sinulle

Anna-Mari Kaskinen & Kerstin Hess
Kirjapaja 2002

Hengellisiä runoja matkaan lähdöstä ja uskosta.

Sain tämän omistuskirjoituksen perusteella näköjään 18-vuotislahjaksi mummoltani. En kaiketi kokenut tätä oikein omaksi jutukseni, kun en tätä silloin lukenut. Nyt olen joulun ajan vanhempieni luona ja päätin vihdoin tarttua tähän. Ei nämä runot vedonneet minuun. En tosin odottanutkaan sitä, mutta tulipa luettua.

Lisäys 27.12. Unohdin mainita, että kirja oli kuvitettu kauniisti. Jotain akvarelleja ne kai on...? Joka tapauksessa, kauniita olivat katsella.

Haaste

Olen törmännyt nyt tähän haasteeseen useammassa blogissa ja oli pakko tarttua haasteeseen, kun Marielka haastoi kaikki oman haasteensa lukeneet blogissaan.


1. Mikä kirja itketti?

Hm, aika monet kirjat, mutta ainakin Pikku naisia itketti, kun luin sen suunnilleen vuosi sitten.


2. Mikä nauratti?

Niitäkin on monia, mutta viimeisin taisi olla Anna-Leena Härkösen Palele porvari! Ja muita kirjoituksia. Anna-Leena Härkönen on mainio kirjoittaja.


3. Mikä oksetti?

Tämäpä onkin vaikea... Siitä on kyllä ainakin kaksi vuotta, mutta ainakaan Hallgrímur Helgasonin kirjasta 101 Reykjavik en nauttinut millään tasolla. Päähenkilö oli mielestäni ajoittain hyvin oksettava.


4. Mihin henkilöhahmoon samaistuit?

Montgomeryn Runotyttöön samaistuin nuorempana, en tiedä vieläkö samaistuisin, kun siitä on niin kauan kun olen ne viimeksi lukenut. Sue Graftonin Kinsey Millhone on aina tuntunut hengenheimolaiseltani. Haluaisin sanoa Austenin Elizabeth Bennetin, mutta luultavasti olen enemmän Elinor Dashwoodin kaltainen.


5. Minkä kirjan jätit kesken?

Olen ihan äärimmäisen huono jättämään kirjoja kesken... Yleensä kahlaan ne läpi vaikka väkisin. Majgull Axelssonin Huhtikuun noidan jätin kesken. Se tosin oli joskus vuosituhannen alussa, enkä muista että olisin jättänyt kirjaa kesken sen jälkeen. Mitähän tämä kertoo minusta...? Aiemmin mainittu 101 Reykjavik nyt ainakin olisi kannattanut jättää kesken...


6. Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken?

Tähän tulin vastaus jo aiemmin: Hallgrímur Helgasonin 101 Reykjavik.


7. Minkä kirjan luit uudestaan?

Näitäkin on niin monta... Kotiopettajattaren romaani, Ylpeys ja ennakkoluulo, viisi ensimmäistä Harry Potteria...


8. Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun vartavasten kysytään?)

Yritän pyrkiä siihen, että en häpeä lukemisiani.


9. Mitä kirjaa suosittelet?

Margaret Atwoodin Sokea surmaaja. Rakastan!


10. Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin loppuun asti, josta kaiketi sopii olla ylpeä)?

Mikähän se voisi olla? Tolstoin Anna Kareninan olen lukenut. Ja Seitsemän veljestä, vaikka Seitsemän veljestä oli kyllä minulle melkoista tervanjuontia.

Uhrihärkä

Tuula Mai Salmela
Tammi 2007

Orkideat kukkivat keväisessä Espanjassa.
Mustanpuhuvan härän vartioiman vuoren juurella
lepäävä Fuengirola valmistautuu pääsiäisviikon
kärsimysnäytelmään.

Kun akateeminen pätkätyöläinen, molekyylibiologian tohtori Maana Santanen lähtee palmusunnuntaina Aurinkorannikolle ottamaan vastaan arvostettua tiedepalkintoa, Helsingissä vihmoo hyytävää tihkua. Luvassa on muhkean palkintosekin lisäksi viikko huoletonta oleskelua etelän auringossa: herkullisia tapasaterioita bodegoissa, hauskanpitoa suomalaisyhteisössä asustavan Even kanssa ja verkkaisia kävelyretkiä keväisen vehmaassa luonnossa.

Pian Maana saa kuitenkin huomata, että hänen ja tutkijakollega Antonio Bustamenten muuntogeenistä papua koskeva tutkimus on herättänyt yllättävän voimakkaita tunteita. Mediamylläkän todelliset mittasuhteet paljastuvat viimeistään, kun kaksikko joutuu pakenemaan aggressiivisia toimittajia ja tomaatteja heitteleviä mielenosoittajia kesken palkintojenjakojuhlallisuuksien.

Löytäessään hotellihuoneensa pengottuna Maana alkaa epäillä, että joku haluaa häneltä muutakin kuin haastattelun. Mutta kuka? Mustaan nahka-asuun sonnustautuneet motoristit, jotka seuraavat Maanaa pitkin Los Bolichen ja Málagan kapeita kujia? Rastatukkainen geeniruoanvastustaja? Vai sittenkin PDRD, monikansallinen yritys, joka on jo aiemmin yrittänyt ostaa option heidän papututkimukseensa ja jonka tarjouksen he ovat Antonion kanssa yksimielisesti torjuneet.

Tuula Mai Salmelan kolmas Maana Santanen -romaani on paitsi hengästyttävä jännitystarina myös väkevä kertomus ajastamme, jossa ahneus on nostettu hyveeksi ja maapallon kasvikunnan perimä on kaupan eniten tarjoavalle.


Tässä kyllä riitti menoa ja meininkiä enemmän kuin kahdessa edellisessä osassa yhteensä. Ei hullumpi jännitystarina. Geenitekniikka on ollut keskeisessä osassa kaikissa Maana Santanen -romaaneissa ja olen mietiskellyt omaa kantaani geenitekniikkaan. Tajusin, että minulla ei oikeastaan ole selkeää kantaa. Lähtökohtaisesti olen kai sitä mieltä, että geenitekniikka on ihan ok, mutta sitten samanaikaisesti en pidä ajatuksesta, että ihminen kajoaa jonkun tuhansien vuosien evoluution tuloksena syntyneen lajin perimään oman etunsa takia. Hyvin, hyvin vaikea aihe.

Kuva

Syvyyden avaimet

Tuula Mai Salmela
Tammi 2005


Maana Santanen on juuri saanut valmiiksi geeniteknologiaa käsittelevän väitöskirjansa ja viettää lokoisia kesäpäiviä sateisessa Helsingissä. Työuupumuksen vuoksi sairauslomalle passitettu huippututkija keskittyy hoitamaan ystävänsä koiranpentua ja etsimään miesseuraa internetin deittipalstoilta. Kun tutkijakollega Rauli Renberg löydetään surmattuna Vanhankaupunginlahdelta, Maana ajautuu tahtomattaan keskelle murhatutkimuksia.

Samaan aikaan Maana ja hänen espanjalainen kollegansa Antonio Bustamente saavat rahakkaan tarjouksen: kyseenalaisista toimintatavoistaan tunnettu kansainvälinen yritys haluaa ostaa option heidän muuntogeenisiä papuja käsittelevään tutkimukseensa. Kilpailu apurahoista ja paikoista tutkimusprojekteissa on kovaa, ja salaperäinen oferta tulee kuin taivaan lahjana taloudellisten vaikeuksien kanssa kamppailevalle Maanalle. Mutta isoille rahoille tuntuisi löytyvän muitakin ottajia: Vantaanjoen tulviessa kesäisessä Helsingissä uuden, käänteentekevän tieteenalan mukanaan tuomia rikkauksia hamuaa yllättävän moni ahnas käsi.

Syvyyden avaimet on Tuula Mai Salmelan toinen Maana Santanen -dekkari. Kirjailijan esikoisromaani Katajanokka kello kymmenen ilmestyi vuonna 2004.


Tykkäsin toisesta Maana Santanen -dekkarista enemmän kuin ensimmäisestä. Minusta tämä oli ehyempi kokonaisuus. Yksi juttu minua kuitenkin jäi vaivaamaan liittyen tuohon sivujuoneen ofertasta. En tiedä olenko vähän yksinkertainen, mutta minusta yksi juonenpätkä oli täysin turha tai ainakaan en tajunnut miten se liittyi mihinkään. Unohtiko kirjailija viedä ajatuksensa loppuun vai tuleeko asialle selitys kolmannessa osassa, joka näyttäisi liittyvän samaan asiaan? Jää nähtäväksi.


Kuva ja esittelyteksti

Katajanokka kello kymmenen

Tuula Mai Salmela
Tammi 2004


Kun biologi Maana Santanen liittyy ystäviensä painostuksesta paikalliseen orkideayhdistykseen, hän joutuu keskelle tapahtumasarjaa, joka kärjistyy murhaan.

Näky revittyjen valkoisten kukkien peittämästä Mirva Granqvistin ruumiista ei jätä häntä rauhaan. Vastoin murharyhmän poliisien varoitusta Maana lähtee ratkomaan arvoitukseksi jääneen diplomaatin lesken kohtaloa. Katajanokan jugendmiljöö muuttuu hiipivän uhkan näyttämöksi, jossa Maanan kaikki siihenastisen elämän perustukset alkavat horjua.

Tuula Mai Salmela esittelee kiinnostavan ja raikkaan uuden sankarittaren. Maana Santanen on paitsi kunnianhimoinen geenitutkija, myös akateeminen köyhä, joka sinnittelee kuolleen miehensä konkurssipesän veloissa. Yliopistollisen tulosvastuun ja sinkkuuden paineissa elävä kaupunkilaisnainen ei rohkeudestaan huolimatta ole palkkää terästä.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Helsingin Katajanokan lisäksi Kaisaniemen kasvitieteen laitokselle ja 1990-luvun laman jälkeisiin vuosiin. Katajanokka kello kymmenen on jännittävän rikosromaanin lisäksi kertomus suuresta menetyksestä, siitä toipumisesta ja yrityksistä saavuttaa niin sisäinen kuin ulkoinen rauha.


Maana Santanen oli varsin kiinnostava sankaritar. Minusta oli aika mielenkiintoista, että ihminen, joka selvästi tuntee vastahakoisuutta geenitekniikkaa kohtaan, tekee sitä kuitenkin työkseen. Ei ole nyt oikein mitään sanottavaa. Ihan ok dekkari. Luen kaksi seuraavaa osaa nyt heti perään, kun satuin lainaamaan kaikki osat kerralla.

Kuva

Palele porvari!

Palele porvari! ja muita kertomuksia
Anna-Leena Härkönen
Otava 2008


Millaisia ovat Hötkyilijän ja Hetken lapsen erot? Miksi itkeminen nolottaa ja selkiyttää, jos selkiyttää? Mitä voimme päätellä ihmisestä, jonka nimi on Heljä-Marjatta Hepo-oja-Tarvainen? Millaista on superseksi ja mistä sitä saa? Miten hukataan vanhemmuus ja miten sanotaan toisin?

Kirjailija, käsikirjoittaja ja näyttelijä Anna-Leena Härkönen kommentoi riemukkaan epäkorrektiin tapaansa tämän hetken ilmiöitä. Kun tartut tähän Image- ja Anna-lehtien kolumneista koottuun kirjaan, ymmärrät, että et ole yksin. Kaikki muutkin ovat.

"Aiheuttaa lukijalle ratikassa mielipuolisen kohtauksen, jossa pidätelty nauru turisee hytkyvästä naisesta enemmän kuin tolkullista olisi." - Kotiliesi


En lukenut tätä ratikassa, joten ei tarvinnut pidätellä naurua. Hyvät naurut kirja kyllä sai aikaan. Tykkään Anna-Leena Härkösen kirjoitustyylistä.

Yhdellä sanalla: elämänmakuinen.

Kuva

Jäniksen vuosi

Arto Paasilinna
Gummerus 1997
(7 p.)

Toimittaja Vatanen on saanut tarpeekseen työstään, vaimostaan, koko kaupunkilaisesta elämänmenostaan. Yhtenä päivänä, ilman varoituksia, hän jättää kaiken taakseen ja hyppää suureen seikkailuun: suunnistaa tiepuolesta löytynyt jänis seuranaan luontoon, todelliseen vapauteen.

Vatasen ja jäniksen ihmeellinen seikkailu läpi Suomen on riemastuttava lukukokemus, hauska ja haikea. Kirjan pohjalta teki Risto Jarva yhden unohtumattomimmista elokuvistaan.


Tällä romaanilla on ilmeisesti jonkinlainen klassikon asema ja pelkäsin siitä syystä, että tämä olisi vähän, hmm... kuiva. Tämä osoittautui onneksi harhaluuloksi ja todisti, että Paasilinna on Paasilinna. Muutamaan aiemmin lukemaani Paasilinnaan verrattuna tämä alkoi hieman, pitäisikö sanoa hillitymmin. Minun mielestäni Paasilinnan tarinoita leimaa eräänlainen absurdius ja vaikka se, että kiertää ympäri Suomea metsäjänis mukanaan on älytöntä sinänsä, niin oikeastaan absurdin tästä tekee se, mitä matkalla tapahtuu. Minusta se on jotenkin paasilinnamaista, että lähtökohdat ovat ihan älyttömät, mutta oikeastaan se onkin sitten tarinan järkevin osuus. Hulvaton tarinankertoja tuo Arto Paasilinna! Iskee kyllä kympillä.

Tuli itse asiassa mieleen, että tämä on vähän samanlainen kuin Erlend Loen Doppler, jossa mies myös hylkää sovinnaisen elämäntavan ja muuttaa metsään orvoksi tekemänsä hrvenvasan kanssa. Hienoja romaaneja molemmat.

Ai niin ja sitten vielä yksi juttu, joka aiheutti melkoisen repeämisen. Kirjan ehkä hirtehisin kohtaus tapahtui synnyinkaupungissani... Se on aina yhtä hienoa, jos ulkomaisessa kirjassa mainitaan Suomi tai kotimaisessa kirjassa oma (pieni) synnyinkaupunkini.

Sooloilua

Katja Kallio
Otava 2002


Emma Huilu on tottunut huolehtimaan vain itsestään - ja kenties ystävästään Idasta, mikäli he ovat sattuneet nauttimaan liian monet yhdet kaupungin kulttuuripiirien tilaisuuksissa.

Kunnes Emma tapaa kapellimestari Joel Abrahamssonin ja rakastuu hillittömästi.

Huuma ja nahkeissa lakanoissa vanuttunut tukka kyllä pukevat Emmaa, mutta rakkaussuhteissa on painolastinsa: tässä tapauksessa kohtalokkaita ex-naisystäviä, tärähtäneitä äitejä - ja vauva.

Kun läpimurrön kynnyksellä oleva Joel johtaa orkestereitaan ympäri maailmaa, jää Emma sooloilemaan keskelle hässäkkää, joka riistäytyy pahan kerran käsistä.


Ihan viihdyttävä kirja, mutta mun mielestä jotenkin keskeneräinen vähän joka suhteessa. Päähenkilöt Emma ja Joel olivat kummatkin aika ärsyttäviä ja olisivat kaivanneet lisää uskottavuutta. Kirjassa Emma pitää työkseen lehden ihmissuhdepalstaa, jossa hän vastailee ihmisten ihmissuhteita koskeviin ongelmiin. Näitä "ongelmia" oli sitten laitettu lukujen väliin ja minusta ne olivat aika kiva lisä.

Kuva

Kaikki evoluutiosta

Toim. Ilkka Hanski, Ilkka Niinikoski & Ilari Hetemäki
Gaudeamus 2009

Kaikki evoluutiosta juhlistaa 200 vuotta sitten syntynyttä Charles Darwinia ja 150-vuotiasta teoriaa luonnonvalinnasta. Teoksen kirjoittajat ovat suomalaisia eturivin tutkijoita, jotka käsittelevät luonnon, ihmisen ja kulttuurin evoluutiota omien erikoisalojensa näkökulmista. Yleistajuisissa ja innostavissa kirjoituksissa selvitetään evoluutioteorian peruskäsitteitä, oiotaan yleisiä väärinkäsityksiä evoluutiosta ja esitellään aihetta sivuavaa uutta tutkimusta.

Kaikki evoluutiosta kokoaa samoihin kansiin ihmiskuntaa askarruttavia suuria kysymyksiä, niiden mahdollisia vastauksia ja - vielä lisää kysymyksiä. Millainen on ihmisen ja maailman tulevaisuus? Lisääkö globalisaatio ihmisten hyvinvointia ja vapautta? Entä mikä on luonnon monimuotoisuuden kohtalo globalisoituvassa maailmassa? Asuttavatko maailmaa joskus keinotekoiset eliöt?


Ennen kuin luin tämän kirjan, ajattelin että "Kaikki evoluutiosta" on aika mahtipontinen nimi. Näin jälkeenpäin ajatellen se on itse asiassa aika kuvaava. Olen itse niin ehdollistunut (onkohan ehdollistunut oikea sana tässä yhteydessä?) ajattelemaan, että sana evoluutio tarkoittaa evoluutiota nimenomaan biologisessa mielessä, että oli oikeastaan aika silmiä avaava kokemus tajuta, että sana evoluutio voidaan käsittää myös laajemmassa mittakaavassa ja sitä voidaan käyttää useammassa yhteydessä. Hetkellisestä valaistumisesta huolimatta, sana evoluutio tarkoittaa minulle, ja tulee aina tarkoittamaankin, nimenomaan biologista evoluutiota.

Mielenkiintoinen kirja noin yleensä, osa jutuista meni kyllä aika pahasti yli hilseen. Ensinnäkin siksi, että aihepiiri ja sanasto eivät olleet yhtään tuttuja ja toiseksi siksi, ettei aihepiiri kiinnostanut yhtään. En millään vaan pysty kiinnostumaan mistään, mikä esim. liippaa läheltä taloustiedettä tai oikeustiedettä.

Kuva

Tyypit

Katja Kallio
Otava 2004

Lapsuudenystävä, Aviomiehen ex-tyttöystävä, Kampaaja, Italialainen poikaystävä, Diplomi-insinööri, Lapsenvahti ja Peto. Katja Kallio kirjoittaa elämämme tyypeistä, niistä, joiden rooli pysyy, vaikka näyttelijä vaihtuu.


Lainasin tämän, kun ajattelin, että kirja olisi kiva välipala. No niin tämän olikin, mutta ylitti vielä reippaasti odotukseni. Minusta tämä oli suorastaan riemastuttava! Tämä kirja sai nauramaan ääneen ja tunnistin myös useita tyyppejä omasta elämästäni. Kirjoitettu ihastuttavalla keveydellä, mutta jos ajattelee tarkemmin niin moniin tyyppeihin kätkeytyy kuitenkin pieni surumielinen sävel.

Kuva.

Stylesin tapaus

(The Mysterious Affair at Styles)
Agatha Christie

Agatha Christien esikoisdekkari, tragedia Essexissä. Rikas nainen myrkytetty. Vain harvassa murhatapauksessa syyllisehdokas on näin selvä: vaimoaan 20 vuotta nuorempi rutiköyhä aviomies, tosi lurjus ja onnenonkija, jonka kuiskutellaan seurustelevan naapuritalon kauniin rouvan kanssa. Mutta entä kun naisparka kuolee sisältäpäin teljettyjen ovien takana eikä epäiltyä aviomiestä näy mailla halmeilla? Ja entä kun uskollinen taloudenhoitaja vakuuttaa, että koko talo on täynnä ahneita haita, kaikki rahantarpeessa. Liian aukoton todistusaineisto. Liian paljon strykniiniä, liian monta henkilöä jotka olisivat voineet käyttää sitä. Hercule Poirot sukeltelee lavastettujen ja todellisten johtolankojen verkossa kuin kala katiskassa, kokoaa pikku ideoita kuin kortteja korttitaloon. Kunnes puuttuva rengas löytyy, suuri ajatus välähtää, ja itsevarmuutta säteilevä belgialainen on valmis järjestämään pienen réunionin Styles Courtin salongissa.


Ensimmäinen Agatha Christie -dekkarini! Ei kyllä jää viimeiseksi. Mukavan leppoisa tunnelma ja kieputteli sinne tänne. En usko, että minusta tulisi kummoinen salapoliisi, niin huonosti seurasin johtolankoja. En vain oikein pitänyt Poirotista hahmona... Ärsytti se itsetyytyväisyys. Ja kertojana toiminut Hastings oli jotenkin lapsellinen. Mutta kiva perusdekkari kuitenkin.

Vanhus ja meri

(The Old Man and The Sea)
Ernest Hemingway
Tammi 2007


Varmaan tämä on monille tuttu, mutta juoni pikakelauksella: vanha kuubalainen kalastaja Santiago ei ole saanut saalista 84 päivään, mutta 85 päivänä koukkuun iskee oikea kalojen kala. Alkaa vuorokausia kestänyt väsytyskamppailu, josta Santiago lopulta vie voiton. Vanhus lähtee saaliineen kotiin päin ja matkalla saapuvat hait...


Tämä ei vaan ole mun kirja. Luin tämän lukiossa enkä erityisemmin pitänyt. Nyt luin tämän uudestaan, kun ajattelin, että ehkä aika tehnyt tehtävänsä ja osaan arvostaa tätä enemmän. Mutta ei niin ei. En tajua, missä rommihuuruissa Hemingway on tämän kirjoittanut. Ehkä olen liian tyhmä, mutta en tosiaan nähnyt tätä minään suurena vertauskuvana siitä miten kamppailu on arvokasta vaikka olisi tuomittu tappioon, kuten takakannen sisäpuolen lipare selittää. Mulle tämä oli vaan kertomus helkkarin ison kalan väsytyksestä ja siitä miten kaikki menee kuitenkin ihan pieleen. Enimmäkseen vaan ärsytti lukea tätä. Jotenkin ihan uskomattoman naiivia tekstiäkin vielä; "olen tappanut tämän kalan, joka on minun veljeni". Just. Kuluipahan ainakin yksi junamatka tätä lukiessa.

Kuva.

Ei hitsi, tuo vihreäsävyinen blogipohja näytti vaan niin väärältä, joten palasin tähän minimalistiseen mustaan. Tällä mennään, kunnes törmään parempaan.

Vanhan ruhtinaan rakkaus

(Djadjuskin son)
F.M. Dostojevski
Loisto 2005


Hulvaton klassikko, joka on oivallinen näyte Dostojeskin erikoislaatuisesta huumorista.

Höperö ja raihnainen ruhtinas K. on venäläisen pikkukaupungin juorujen ja juonittelujen kohteena. Neljästi naimisissa ollutta vanhaa, puolikuuroa ruhtinasta yritetään naittaa usealle ehdokkaalle. Sukulaiset tosin haluaisivat laittaa ruhtinaan hoitoon, etteivät kaikki suvun rahat katoaisi uuteen naimakauppaan.

Maria Alexandrovna, elinvoimainen ja lannistumaton juorukello, haluaisi sukuunsa aatelisverta. Kun ruhtinas K. asettuu Marian luokse asumaan ja hänen neljätuhatta sieluaan näyttävät liukuvan tämän tyttärelle Zinalle, lehahtaa paikalle kaupungin seurapiirinaisten kateellinen parvi - kielet terävinä - valmiina nujertamaan moisen röyhkeyden.


Täytyy myöntää, että romaanit, jotka ovat täynnä kunnon kieroilua ja juonittelua, viihdyttävät minua suuresti! Tämä oli kyllä oikein oivallinen siinä mielessä. Erityistä hupia tuottivat myös haukkumasanat: senkin kapusta! Tuon täytyy olla suora käännös venäjänkielestä, ei kukaan hauku toista kapustaksi Suomessa. Tai toinen hieno: kaukalo. Mitä ihmettä?!

Ei tästä mitään suosikkia tullut, mutta lukukokemus jäi kuitenkin siinä määrin plussan puolelle, että voisin harkita lukevani venäläistä kirjallisuutta joskus vähän lisää. Tällä hetkellä veikkaisin, että olen lukenut suunnilleen kymmenen venäläisen kirjailijan kirjoittamaa romaania... Koko elämäni aikana.

Kuva.

Irlantilainen aamiainen

Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta
Hanna Tuuri
Otava 2009


Millaista on nuoren naisen elämä vihreän saaren syrjäisessä maakunnassa? Miten sopeutua kulttuuriin, jossa verenperintönä on luontainen vastustuskyky järjestelmällisyyttä vastaan? Mitä kätkeytyy maisemiin, joissa kelttien muinainen historia on yhä läsnä?

Hanna Tuuri oppii, että jos Mayossa ei sada rankasti kaatamalla, tavallista tippusadetta tai ikävästi vihmoen, niin ainakin on sumua, joka selkenee - satamalla.

Hän huomaa, että irlantilainen aamiainen lihavanukkaineen on vertaansa vailla mutta ei sovi kasvissyöjille. Hän osallistuu pyhimysten paraatiin, tutustuu kauhukertomuksiin paikallisista lääkäreistä, käy elokuvakerhossa jonka lämmitystä ei vielä ole saatu toimimaan, ja kiintyy naapurin vanhaan Jimmieen, lempeään herrasmieheen, joka on aina valmis auttamaan.

Karun nummimaan sieluaa hoivaavaa, alkuvoimaista aitoutta hän katselee rakkaudella. Irlannissa kaikki järjestyy - mutta vasta sitten kun on pakko.


Voi, tämä oli nyt sellainen ihana Irlanti-kirja pettymyksen aiheuttaneen Ville Zilliacuksen kirjan jälkeen. Hassuja, iloisia, surullisia tarinoita Irlannista. Ollapa taas Länsi-Irlannissa!

Kuva täältä.

Ylpeys ja ennakkoluulo

Pride and Prejudice
Jane Austen

Ylpeys ja ennakkoluulo on Jane Austenin pääteos. Siinä hän piirtää herkullisin vedoin näkyviin 1700-luvun loppupuolen pikkuporvarisperheen. Kaiken keskustana on älykäs, nokkelasanainen, vastustamatonta viehätysvoimaa säteilevä Elizabeth Bennet, jolle rakkaus valmistaa todellisen yllätyksen. Kirjailijan ääni kaikuu tässä romaanissa yhtä raikkaana ja eloisana kuin teoksen ilmestymisaikoina, yli 180 vuotta sitten.

Romaanista tehty BBC:n tuottama kuusiosainen televisiosarja nähtiin Suomessa vuonna 1996. (Ja ties kuinka monta kertaa uusintana sen jälkeen, Marjea huom.)


On tämä ihan suurenmoinen romaani! Ilahduttava. Joitakin huomioita tuli mieleen 1) mä en todellakaan yllä lähellekään Jane Austenia ihmistentuntijana. Jessus, miten typeriä ihmiset olivat tuohon aikaan ja ovat luultavasti edelleen, mä en vaan ole yhtä tarkkanäköinen kuin neiti Austen. 2) Elämä oli ihan käsittämättömän säätytietoista tuohon aikaan. 3) En osaa päättää pidänkö herra Bennetistä, huvittavalla tavalla huikean ivallinen vaiko pelkästään ilkeä? Ehkä kumminkin kallistun siihen huvittavan puoleen... 4) Lizzy on ihan mahtava päähenkilö. 5) Herra Darcy on ihana...

Jos pitäisi sanoa kumpi on parempi Järki ja tunteet vai Ylpeys ja ennakkoluulo niin kallistun Ylpeyden puoleen. Pidin kyllä paljon Järjestäkin, mutta Ylpeys oli elävämmän oloinen ja henkilöhahmot olivat ihan huippuja. Jos hypätään nyt Elizabethin ja Darcyn yli, niin ehdottomat suosikkini olivat Herra Collins ja lady Catherine de Bourgh. Synnyttivät kyllä välillä niin epäuskoisia fiiliksiä... Oli kerrassaan helppoa yhtyä Elizabethin ajatuksiin näistä ihmisistä.

Tekee taas mieli katsoa se BBC filmatisointi.

Irlantia etsimässä

Ville Zilliacus
Tammi 1999

Irlantia etsimässä on Ville Zilliacuksen lähes puolivuosisataisen Irlanti-kiinnostuksen ja -kiintymyksen summa, kunnianosoitus vihreälle saarelle. Teoksen perusrungon muodostavat Zilliacuksen esseet, joissa tehdään tuttavuutta maan historiaan, kulttuuriin ja maantietoon ja samalla kiertomatka saaren ympäri.

Irlantia etsimässä ei ole matkakuvaus tai -opas sanan totutussa merkityksessa, mutta esseiden väliin on sijoitettu Irlannin matkatoimiston kanssa tuotettua ja kuvitettua Irlannin eri alueita koskevaa käytännön tietoa, joka auttaa lukijaa suunnistamaan niin maassa kuin kirjassakin.

Kirjan päättää viiden artikkelin sikermä, jossa tutkaillaan Irlannin ja Suomen välistä vilkastuvaa ja monipuolistuvaa kanssakäymistä, kirjoittajina Harri Holkeri, Dáithí O'Ceallaigh, Tiina Ripatti-Boyle, Pekka Ritvos ja Ulf-Erik Slotte.

Irlanti houkuttelee tulkintoihin. Aale Tynnin sanoin "totuus Irlannista vaihtaa väriä kuin Irlannin taivas, se vaihtelee kuin irlantilaisen mieliala". Siksi Irlanti on etsijälle ikuinen löytöretki.


Minä ihan todella rakastan Irlantia ja olen kiinnostunut kaikesta Irlantiin liittyvästä, mutta tästä kirjasta en kyllä saanut irti oikein mitään. Kyllä tämän luki, mutta ihan yhtä hyvin olisi voinut olla lukemattakin. Jäi vain jotenkin niin hajanainen kuva. Eniten tykkäsin värikuvista ja tuosta lopun viiden artikkelin sikermästä, muuten oli aika kuivaa.

Järki ja tunteet

(Sense and Sensibility)
Jane Austen

Jane Austen (1775-1817) on varakkaan englantilaisen keskiluokan kuvaaja. Säätytietoista ja tärkeilevää ympäristöään hän tarkkailee romaaneissaan satiirikon silmin huvittuneesti hymyillen. "Englannin hilpeimmän klassikon" viisaat ja sydämelliset romaanit ovat mestaruudessaan ajattomia.

Järki ja tunteet on kahden sisaruksen, järkevän Elinorin ja tunteellisen Mariannen, toisiinsa kietoutuneiden rakkaustarinoiden kuvaus. Taustana on vanhan hyvän ajan pikkuporvarillinen seurapiiri. Romaaniin perustuva, palkittu uusi elokuvaversio esitettiin elokuvateattereissa vuonna 1996.


Ensiksikin mietin koko ajan, että olenko lukenut tämän aiemmin. En millään muista. Jos olen, niin siitä on varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Olen lisäksi nähnyt tästä kaksikin filmatisointia, joten juoni oli ennalta tuttu enkä senkään takia saanut ratkaistua, olenko tämän aiemmin lukenut.

Toiseksi, olen vuosien varrella lukenut yhden jos toisenkin neiti Austenin teoksen, mutta rupesin vasta nyt tosissani miettimään olenko ennen osannut arvostaa Jane Austenin romaaneja asiaankuuluvalla tavalla. Tajusin nimittäin, miten uskomattoman taitava ihmiskuvaaja Jane Austen oli. Hänen ihmistuntemuksensa oli ihan häikäisevää. Hänen kirjoistaan on aina jäänyt vähän raskas vaikutelma; kieli on vanhanaikaista ja asiat sanotaan jotenkin hirvittävän monimutkaisesti. Niin että saa ihan tosissaan miettiä, mitä sanotaan. Nyt tajusin yhtäkkiä miten paikkansapitävä tuo termi "Englannin hilpein klassikko" oikein on. Tekee oikeastaan mieli lukea nyt Austenin koko tuotanto. Satun omistamaan yhteisniteen, joka sisältää sekä Järjen ja tunteet että Ylpeyden ja ennakkoluulon, joten luen Ylpeyden nyt tähän heti perään. Sen tiedän varmuudella lukeneeni aiemmin. Rakastan lisäksi BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo filmatisointia vuodelta 1995, joten aika mielenkiintoista lukea se nyt vuosien tauon jälkeen uudestaan...

Täyttymysten kesä

(Prodigal Summer)
Barbara Kingsolver
LIKE 2004


Kojootteja tappava mies jäljittää kojootteja suojelevaa naista. Tästä alkaa Täyttymysten kesä, joka maalaa aistivoimaisen kuvan Applakkien vehreästä vuoristosta tuoksuineen, makuineen ja äänineen. Vuoristo ja pieni kylä sen liepeillä tarjoavat näyttämön kertomukselle rakkauden ja elämänilon kyllästämästä kesästä.

Romaani käsittelee rakkauden monia muotoja kolmen yhteen kietoutuvan kertomuksen kautta. Deanna Wolfe, ihmisiin tympääntynyt metsänvartija, elää vuorella täplärastaitten ja kojoottien naapurina. Herkkä tasapaino häiriintyy, kun vaelteleva nuori metsästäjä ilmestyy paikalle. Yliopistoviran maatalon emännyyteen vaihtanut Lusa Maluf Landowski yrittää toipua miehensä kuolemasta ja pitää paikkansa ahdasmielisessä maaseutuyhteisössä. Garnett S. Walker III on sammuvan mahtisuvun vanheneva vesa, joka kiistelee naapurin luomuviljelijän kanssa aseinaan Raamattu ja hyönteismyrkkyruisku.

Kingsolver punoo kolmesta tarinasta mestarin ottein värikylläisen kudelman, jossa hilpeät ja synkät sävyt vuorottelevat, mutta pääväri on rehevän luonnon syvä vihreä.


Tämä on ollut luettavien kirjojeni listalla ja useamman vuoden, mutta sain vasta nyt luettua. Kirjan alku teki vähän epäluuloiseksi, että onko tämä ihan mun kirja, mutta pidin loppujen lopuksi kirjasta ihan älyttömästi. Etukäteen minua kiinnosti eniten Deannan tarina, mutta ihastuin sitten vielä enemmän Lusaan ja Garnettiin. Garnett tarjosi kirjan hilpeimmät hetket, vanha mies, joka yrittää sinnikkäästi pitää kiinni omista periaatteistaan ja pelkää menettävänsä kasvonsa ja ajautuu juuri siksi huvittaviin tilanteisiin.

Kirjan luontokuvaus oli uskomattoman hienoa! Barbara Kingsolver on toiminut ennen kirjalijan uraansa biologina ja sen huomaa. Tämä voisi melkein toimia ekologian oppikirjana.

Jos kuvailisin tätä yhdellä sanalla, se sana olisi täyteläinen.

Kuva

Juhlapäivä

Blogini täyttää tänään yhden vuoden. Sen kunniaksi päätin hetken mielijohteesta vaihtaa blogin ulkoasua. Lopputulos ei kyllä ole mitenkään uniikki, mutta vaihtelua kuitenkin. Saa nyt nähdä miten kauan katselen tätä, se musta ja minimalistinen oli kovasti mieleeni.

Syntymäpäivän kunniaksi päätin hieman mietiskellä, miten tämän blogin perustaminen on muuttanut lukemistottumuksiani. En ole mitenkään suuremmin venyttänyt genrerajoja vaan olen lukenut aika lailla samoista aihepiireistä kuin ennenkin. Mikä on ihan ok, miksi lukisin jotain scifiä jos se ei kiinnosta yhtään? Yhden hassun havainnon olen tosin tehnyt.

En ole koskaan lukenut suuremmin tietokirjoja, siis oikeasti lukemalla lukenut, satunnaista selailua ei lasketa. Nyt olen kuitenkin havainnut, että oikeastaan on kiva lukea romaanien ohella myös vähän asiapitoisempaa tekstiä, ihan huvin ja mielenkiinnon vuoksi. Tähän liittyen olen myös tehnyt toisen havainnon.

Luen lähes poikkeuksetta vain yhtä kirjaa kerrallaan (oppikirjoja ei lasketa), mutta nyt olen yhtäkkiä kokenut valaistumisen ja tajunnut miten mukavaa on lukea useampaa kirjaa yhtäaikaa! Romaani ja siinä sivussa esim. joku tietokirja on aika jees. Voi lukea kumpaa tahansa riippuen siitä millä tuulella on. Nukkumaan mennessä on tosin kivempi lukea romaania.

Blogin aloittaminen on vaikuttanut myös siten, että olen tullut jotenkin tiedostavammaksi lukemani suhteen. Olen oikeasti miettinyt lukiessa, että mitä sellaista kirjassa on, josta voisin blogiin kirjoittaa. Minusta tällainen kriittisyyden lisääntyminen on ehdottomasti hyvä juttu!

Tässä siis joitain juttuja mitä olen mietiskellyt. Laskeskelin vielä nopeasti, montako kirjaa olen blogini olemassaolon aika lukenut ja tulokseksi sain 45. Ihan ok, kun tämän kalenterivuoden tavoite on 50.

Kolmastoista kertomus

(The Thirteenth Tale)
Diane Setterfield
Tammi 2007


Margaret Lea on töissä isänsä antikvariaatissa. Hän lukee vain kuolleiden kirjailijoiden teoksia ja kirjoittaa harrastuksekseen elämäkertoja unohdetuista kirjailijoista. Eräänä päivänä hän saa kirjeen Vida Winteriltä, joka on kuuluisimpia ja rakastetuimpia nykykirjailijoita. Vida Winter haluaa, että Margaret kirjoittaa hänen elämäkertansa. Kirjailija on aina ollut salamyhkäinen ja keksinyt menneisyydestään mitä uskomattomampia versioita vuosien varrella. Nyt hän on jo vanha ja sairas ja haluaa vihdoin kertoa totuuden.

Margaret lähtee empien mutta uteliaana Yorkshireen tapaamaan Vida Winteriä, ja kirjailija alkaa kertoa tarinaansa. Se on kiehtova, dramaattinenkin kertomus Angelfieldin suvusta ja erityisesti kaksostytöistä Adelinesta ja Emmelinesta. Kertomus kietoo Margaretin pauloihinsa. Tarkistaakseen yksityiskohtien todenperäisyyden Margaret matkustaa Winterin lapsuudenmaisemiin tutkimaan Angelfieldin kartanon raunioita. Matka menneisyyteen osoittautuu Margaretille myös matkaksi omiin perhesalaisuuksiin.

KOLMASTOISTA KERTOMUS on Kotiopettajattaren romaanin, Humisevan harjun ja Rebekan perillinen, oivaltavalla tavalla perinteitä kunnioittava romaani ja samalla rakkaudenosoitus kirjoille ja lukemiselle.


Järkyttävän hieno romaani. Kietoi alusta asti niin pauloihinsa, että silloin kun en lukenut kirjaa odotin vain, että voisin tarttua siihen taas. Charlotte Brönten Kotiopettajattaren romaanilla on merkittävä rooli kirjassa ja kuinka ollakaan Kotiopettajattaren romaani on myös yksi minun kaikkien aikojen lempikirjoistani. Tunnistin itseni Margaretista. Erityisesti yksi kohta jäi mieleeni kirjan alkupuolelta. Siinä kohdassa Margaret käsittelee omaa suhdettaan kirjoihin ja lukemiseen; miten kirjat ovat edelleen tärkeintä maailmassa, mutta ne eivät tunnu enää niin luonnollisella tavalla elintärkeiltä kuin lapsena. Tiedän täsmälleen miltä se tuntuu. En olisi voinut ilmaista sitä paremmin. Margaret tunsi haikeutta menneiden lukunautintojen takia, kunnes Vida Winter romaaneillaan palautti hänelle hänen menettämänsä noviisilukijan neitsyyden ja valloitti sen jälkeen tarinoillaan. Tämä tarina teki minulle saman. (Sivuhuomautuksena, että Joanne Harrisin Herrasmiehiä ja huijareita kirja toimi samalla tavoin.) Ehdotonta lempikirja-ainesta.

Kuuntelen koiraani

(The Dog Listener)
Jan Fennell
Karisto 2000

Oppimista ja yhteiselämää koiran ehdoilla-
huippusuositun koiragurun perusteos

Englantilainen Jan Fennell on saavuttanut mitä melkoisinta mainetta koiranomistajien parissa, eikä ihme. Hänen koulutuoppinsa lähtevät liikkeelle perustotuudesta, jonka ihminen unohtaa kovin helposti koirien kanssa touhutessaan: koirat eivät ole pieniä ihmisiä, vaan koiria. Siksi niiden kanssa on kommunikoitava kuin koirien.

Fennellin koiraopit noudattavatkin koiran alkuperäisen ympäristön sääntöjä, susilauman käyttäytymistä. Niitä soveltamalla ihminen voi kertoa koiran kannalta ymmärrettävällä tavalla, mitä koiralta odotetaan. Vaikka koiranomistaja kuinka saattaisi olla eri mieltä, koira ei nimittäin kykene ymmärtämään ihmisen puhetta. Ja kun koulutus tapahtuu koirien tavalla, tulokset ovat nopeita ja yhteiselo ihmisen kanssa sujuvaa ja antoisaa. Fennell kertoo vallankumouksellisesta menetelmästään selkeällä kielellä ja käytännön esimerkkien kautta.


Olipas valaiseva teos. Minusta tämä Fennellin menetelmä vaikutti erinomaisen loppuun asti ajatellulta ja toimivalta. Jotenkin kuulostaa hirveän loogiselta käyttää koiran kouluttamiseen samoja periaatteita, millä susilauma toimii. Tunnistin kyllä häpeäkseni monta sellaista toimintamallia ongelmakoirien omistajissa, joihin itsekin olen syyllistynyt/vaarassa syyllistyä. Haluan ehdottomasti kokeilla käytännössä Fennellin menetelmää, kun oman koiran hankinta tulee ajankohtaiseksi.

Labyrintti

(Labyrinth)
Kate Mosse
Otava 2006

Heinäkuussa 2005 Alice Tanner viettää kesää arkeologisilla kaivauksilla Pyreneiden vuoristossa lähellä Carcassonnen keskiaikaista kaupunkia. Sattumalta hän löytää vuorelta ikivanhan hautaluolan, jonka lattialla makaa toisiaan syleillen kaksi murenevaa luurankoa, välissään kivisormus. Outo tunne valtaa Alicen, kuin hän olisi ollut paikassa ennenkin. Tietämättään Alice tulee vapauttaneeksi voimia, joiden oli tarkoitus pysyä kätkettynä.

Heinäkuussa 1209 Carcassonnea uhkaa kerettiläisiä vastaan suunnattu ristiretki. Nuori Alaïs saa isältään kirjan, jota hänen on suojeltava henkensä uhalla. Kirja kätkee sisäänsä Graalin salaisuuden, ja sen suojelijoiden tunnusmerkkinä on labyrinttikuvioinen sormus. Mutta Alaïs ei voi aavistaa, millaisia uhrauksia vaatii piilottaa salaisuus, joka juontaa juurensa tuhansien vuosien taakse aina muinaisen Egyptin aavikoille.

Kiehtova tarina, mutta lukukokemusta häiritsi hiukan se, että oli välissä viikon reissussa, eikä kirja ollut mukana. Tuli ikävä tauko lukemiseen, kun en viitsinyt raahata kirjaa mukana. Mitä tästä nyt sanoisi? Tykkäsin tarinasta ja tietysti legenda Pyhästä Graalista on aina kiinnostava. Kirjan hahmot jäivät kyllä vähän etäisiksi. Alaïs oli ylivoimaisesti kiinnostavin hahmo ja minusta tuntuu, että muokattuna kirja olisi toiminut ihan hyvin ilman tätä nykyaika osuuttakin. Erityisesti olisin kaivannut selitystä Willin mukaantulolle, jotenkin turha hahmo. Kokonaisuutena ihan hyvä lukukokemus ja lisäksi haluan nyt matkustaa Carcassonneen. Taas yksi kohde alati kasvavaan kiinnostavien matkustuskohteideni listaan...

Ruby Red

Linzi Glass
Penguin Books 2008

In Ruby Winters' world,
colour opens some doors
and slams others shut.

Her opulent Johannesburg neighbourhood with its manicured lawns is a far cry from the streets of Soweto where anger and hatred simmer under the surface.

Ruby can't resist the blue-eyed Afrikaans boy who brings her the exciting rush of first love, but whose presence brings hushed whispers and disapproving glances. She might not see race, colour or creed - but it seems everybody else does.

For Ruby making some choices means letting others go, and as the darkness begins to descend, she must find a way to follow a brighter path...


Ostin viime vuonna irlantilaisesta kirjakaupasta Linzi Glassin aiemman teoksen ja nyt törmäsin tähän saksalaisessa kirjakaupassa. Pakkohan tämä oli ostaa matkalukemiseksi, kun se aiempi romaani oli niin hyvä. En ole ehkä koskaan lukenut englanninkielistä romaania niin nopeasti kuin luin tämän. Linzi Glass kirjoittaa jotenkin niin uskomattoman kauniisti. Teksti on aihepiiristään huolimatta nopealukuista ja kaunista. Tietoni apartheidistä ovat aika olemattomat ja tämä avasi silmiäni sen suhteen. Kauniisti kirjoitettu tarina järkyttävästä aiheesta. Suosittelen.

Ansassa

(Trapped)
Chris Jordan
MIRA Books 2009

"Äiti minä tarvitsen apuasi. Sinun pitää soittaa..."
Siinä kaikki. Puhelu katkeaa kesken lauseen.
Ei kuulu rätinää, ei mitään.
Vain lopullinen, lamaannuttava hiljaisuus.

Long Islandilla asuva yksinhuoltaja Janey Garner on suunniltaan huomatessaan kuusitoistavuotiaan, lapsuudessaan leukemiasta toipuneen, Kelly tyttärensä kadonneen. Hänen järkytyksekseen poliisi uskoo Kellyn karanneen vapaaehtoisesti poikaystävänsä Sethin kanssa. Janey on aivan varma, että jotakin kamalaa on tapahtunut. Miksei hän tiennyt, että Kellyllä no poikaystävä? Miksi Kelly ei ollut kertonut? Pian Janeylle selviää, että hänen pikkutytöllään on ollut useita vaarallisia salaisuuksia...

Janey on vakuuttunut siitä, ettei Kelly ole karannut, vaan että tyttöä pidetään jossain vastoin tahtoaan. Hän palkkaa entisen FBI-agentin Randall Shanemn seuraamaan Kellyn jälkiä. Ja yhtäkkiä selviääkin, että jokainen askel vie heidät lähemmäs kylmäveristä saalistajaa, joka vaanii varjoissa...

Hurja jännityskertomus ja jokaisen vanhemman painajainen...

Ei mikään varsinainen mestariteos, sen voin sanoa heti. En ehkä odottanutkaan kauhean paljon tällaiselta kaupan jännityspokkarilta, jonka kustannusoikeuksista Suomessa vastaa Harlequin... No romanttinen tämä ei ollut. Sinänsä tykkäsin siitä, että luvut olivat lyhyitä ja juoni eteni ihan rivakasti, mutta mikä tökki ja pahasti, oli tämä Janey. Minusta hän oli jotenkin todella epäuskottava. Ajattelin, että huomaa jotenkin, että on miehen keksimä hahmo. Jokin siinä vaan harasi vastaan, kun katsottiin asioita Janeyn näkökulmasta. Ja se juttu Kellyn isästä oli vähän silleen, että you got to be kidding me. Ei tämä kuitenkaan ihan kamala ollut, ihan luettava, mutta paljon parempiakin jännityskirjoja on. Ei kyllä erityisesti jännittänyt, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Ehkä olen turtunut.

Puolivuotiskatsaus

Ajattelin tehdä pienen yhteenvedon vuoden ensimmäisen puoliskon lukemisistani. Vakaa aikomukseni on lukea vuoden aikana 50 kirjaa ja tällä hetkellä olen aikataulusta jäljessä. Olen lukenut vasta 20 kirjaa ja vuoden toiselle puoliskolle olisi näin ollen jäljellä 30 kirjaa... Saattaa tehdä vielä tiukkaa, tai sitten ei, saa nähdä.

Mitään parasta kirjaa en viitsi valita, koska en osaa arvioida kirjoja minkään yksittäisen jutun perusteella kuten juonen, kerronnan, kielen tai muun sellaisen. Arvioin kirjoja yleensä vaan siltä kannalta onko se kokonaisuutena viihdyttänyt/saanut ajattelemaan tai muuten vain koskettanut minua. Tällä hetkellä suosikki on Joanne Harrisin Herrasmiehiä ja huijareita ja kirja-joka-ei-innostanut-millään-tasolla on Klaus Rifbjergin Oopperarakastaja

Vuoden alussa minulla oli myös hieno suunnitelma lukea teemoittain erilaisia kirjoja tiettynä ajanjaksona, mutta siitä olen tietysti lipsunut jo ajat sitten. En ole järin hyvä pitämään aikatauluja/suunnitelmia jos joku ei ole valvomassa... Noo, kun olen saanut luettua tällä hetkellä lukemista odottavat kirjat niin yritän sitten palata ruotuun.

Laskeskelin äsken, että olen ostanut tänä vuonna yhdeksän kirjaa, mikä on aika paljon, kun yleensä ostan aika harvoin kirjoja, mutta jostain syystä en ole pystynyt vastustamaan kiusausta. Kaksi kirjaa olen myös saanut lahjaksi.

Loppuun vielä linkkivinkki, jonka löysin eilen Kirjavinkkien kautta: Kirjanmerkki. Ilmeisesti tuonne voi tehdä oman virtuaalisen kirjahyllyn, arvioida kirjoja ja löytää uutta luettavaa. En ole vielä suuremmin perehtynyt sivustoon, mutta pitää varmaan luoda sinne profiili.

Berliininpoppelit

(Berlinerpoplene)
Anne B. Ragde
Tammi 2007


Hurmaavan hauska ja koskettava perhedraama

Uutinen koomaan vajoneesta äidistä saattaa pitkästä aikaa yhteen Neshovin veljeskaartin Torin, Margidon ja Erlendin. Tor asuu edelleen kotitilalla ja viihtyy parhaiten sikalan asukkien lämpimässä seurassa. Hautausurakoitsijana toimiva Margido elää kurinalaista poikamiehen arkea Trondheimissa, kun taas Erlend nauttii Kööpenhaminassa kuplivasta elämästään täysin siemauksin. Ränsistyneelle sikatilalle rientää veljesten lisäksi myös Torin aikuinen tytär Torunn, joka ei ole nähnyt isoäitiään koskaan ja isänsäkin vain kerran aiemmin.


Olen lukenut paljon ylistäviä arvioita tästä kirjasta ja luin tämän nyt sitten itsekin. Ei ollut ihan sitä mitä odotin. Minä en löytänyt tästä huumoria sitten millään. Luin varmaan ensimmäiset sata sivua ja odotin, että milloin se takakannen mainostama hurmaavan hauska perhedraama alkaa, mutta minä en kyllä löytänyt sitä. Inhimillistä kurjuutta kyllä löysin, siinä määrin, että aloin miettiä, että tälläiset tarinat eivät taida olla ihan minua varten, elämän ankeus tuli liian lähelle. Lukiessani haluan paeta, jos en nyt ihan satujen maailmaan, niin ainakin jonnekin, missä elämän karu todellisuus ei tule ihan näin käsinkosketeltavaksi. Ensimmäiset sata sivua, oli muutenkin mielestäni varsin puuduttavaa luettavaa, mielenkiinto heräsi vasta kun veljekset oikeasti tapasivat toisensa pitkästä aikaa. Lopputulos on kuitenkin se, että Neshovin porukka alkoi kiinnostaa siinä määrin, että pitää varmaan lukea ne jatko-osatkin jossain vaiheessa.

Herrasmiehiä ja huijareita

(Gentlemen and Players)
Joanne Harris
Loisto 2007


Yllätyksellinen jännitys- ja veijariromaani kuvaa pahuuden viehätysvoimaa, mutta myös peräänantamatonta hyvyyttä

Perinteisen ja kunniakkaan St. Oswaldin poikakoulun ilmapiiri on muuttunut. Henkilökunnan vanhin, oppilaiden Quasimodoksi kutsuma latinanopettaja Roy Straitley, käy omaa yksinäistä taisteluaan uuden ajan vaatimuksia, tietokoneita ja organisaatiouudistuksia, vastaan. Epämieluisien muutoksien ja henkilökunnan pienten kahnausten keskellä on kuitenkin tekeillä myös jotain paljon vakavampaa.

Eräs henkilökunnan jäsenistä ei ole voinut unohtaa, mitä St. Oswaldissa tapahtui kolmetoista vuotta aikaisemmin. Hän on ujuttautunut kouluun kaivaakseen luurangot kaapista ja haluaa pahaa niin Straitleylle kuin koko koululle. Kostonhuumassaan hän ei kaihda mitään, ei edes murhaa.


Parhautta. Tämä kirja oli ihan parhautta. Lukeminen oli nautintoa alusta loppuun. Meni välittömästi suosikkikirjojeni Top5-listalle. Jos Joanne Harrisin muut kirjat ovat yhtä hyviä kuin tämä, niin olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Miksi tämä sitten oli niin loistava? Minua viehätti alusta asti Harrisin kirjoitustyyli, se näennäinen kepeys ja musta huumori, joka kätki alleen synkän pohjavireen. Olen tainnut mainnut aiemmin, että rakastan romaaneja, joissa tarina kulkee useammassa aikatasossa ja useamman kuin yhden henkilön näkökulmasta. Siitä tämä saa lisää pisteitä. Lisäksi pidin tosi paljon Roy Straitleystä. Olin aluksi hieman kauhuissani siitä, miten leppymätön kirjan toinen päähenkilö oli kostonhimossaan enkä jotenkin edes käsittänyt sitä mistä kostonhimo ja kaikki katkeruus kumpusi, mutta se unohtui, kun koko totuus lopulta paljastui. En tosiaan osannut odottaa sitä. Kaikki siihen asti paljastunut meni ihan päälaelleen. Mahtavaa. Nostan näkymätöntä hattua Joanne Harrisille.

Jääprinsessa

(Isprinsessan)
Camilla Läckberg
Loisto 2007


Talo oli tyhjä ja autio. Kylmyys tunkeutui sisään joka nurkasta. Kylpyammeeseen oli muodostunut ohut jääkerros. Iho oli alkanut muuttua aavistuksen sinertäväksi. Miehen mielestä nainen näytti prinsessalta maatessaan kylpyammeessa. Jääprinsessalta.

Mies istui jääkylmällä lattialla, mutta kylmyys ei haitannut häntä lainkaan. Hän ojensi kätensä ja kosketti naista. Naisen ranteista vuotava veri oli hyytynyt kauan sitten. Mies rakasti naista nyt enemmän kuin koskaan . Hän hyväili anisen kättä, aivan kuin olisi hyväillyt sielua, joka oli jo paennut ruumiista. Lähtiessään hän ei kääntynyt katsomaan taakseen. Hän ei halunnut hyvästellä, he tapaisivat vielä.

Vanhaan kotikaupunkiinsa palaava Erica joutuu kohtaamaan lapsuutensa uudestaan, kun ystävä kahdenkymmenen vuoden takaa, säkenöivä Alexandra, löytyy kuolleena tyhjillään olevan talon kylpyammeesta. Vuodet ovat kuljettaneet Ericaa ja Alexandraa eri suuntiin; toisesta on tullut tukholmalainen kirjallisuudentutkija ja toisesta menestyksekäs göteborgilainen taidegalleristi. Onko kaikkia ihmisiä puoleensa vetänyt kaunotar voinut tehdä itsemurhan? Mikä hänen elämässään oli ollut näin pahasti pielessä? Oliko kyseessä sittenkään itsemurha? Talvihorroksessa uinuva Fjällbacka alkaa vähitellen paljastaa salaisuuksiaan. Tuttu ympäristö muuttuukin vieraaksi, mutta onneksi Erican elämään löytyy uusia kiintopisteitä.


Olipa kiva lukea pitkästä aikaa hyvä dekkari. Sujuvasti kirjoitettu eikä liian ennalta arvattava. Oikeastaan aika surullinen tarina siitä, miten kauan aikaa sitten tapahtunut tragedia on muuttanut pysyvästi ihmisten elämän eikä kukaan ole päässyt vapaaksi tapahtuneesta. Ilmeisesti näitä Erica Falck -dekkareita on suomennettu vielä kaksi lisää, jotka aion kyllä ehdottomasti lukea.

Oopperarakastaja

(Operaelskeren)
Klaus Rifbjerg
WSOY 1967

Helmer Franck on menestyvä mies: professorinvirka, luottamustoimia, sivutuloja, viihtyisä koti, onnellinen avioliitto. Hän osaa ja haluaa nauttia elämästä, jonka pikantteja mausteita ovat herkullinen ruoka, valikoidut viinit, hienoimmat sikarimerkit - ja ooppera. Elämä on järjestyksessä kuin valmiiksi ratkaistu yhtälö siihen saakka kunnes hän kohtaa oopperalaulajatar Mira Hjelmin.

Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, pyörryttävä elämys samppanjan salakavalien kuplien poreillessa, eroottinen farssi Don Juan-tragedian alkusoittona. Tästä kohtauksesta alkaa Helmer Franckin päväkirja. Salaa kuin lunttaava koulupoika hän vie tavallisen tilikirjan lehdille surkuhupaisat rakkauskohtauksensa, kertoo suhteesta vaimoon ja nuoruudenystävään, erittelee nautinnonfilosofiaansa. Korkeasti oppineen julkisivun takaa paljastuu hämmentynyt ihminen, joka ei osaa vastata kysymykseen: rakastatko minua? - En ole koskaan ymmärtänyt sitä sanaa, en ole koskaan keksinyt, mitä se sisältää.


En olisi tätä muuten lukenut, mutta tämä oli se wannabe-bookcrossing -kirja, jonka nappasin mukaan jo joskus tammikuussa(?). Lyhyesti sanottuna en pitänyt. Kirjoitustyyli ole sellainen, että ei vaan iskenyt. Ihan liikaa vertauskuvia ja sanoilla kikkailua. En vaan saanut tästä mitään irti. Tarina ei kiinnostunut niin paljon, että olisin jaksanut siihen kunnolla keskittyä ja keskittymistä tämä vaati, kun ei oikein ollut selkeää kappalajakoa vaan samassa kappaleessa kerrottiin nykyhetkestä, siitä mitä Miran kanssa oli tapahtunut ja parhaassa tapauksessa vielä Helmerin vanhempien suhteesta ja ties mistä. Rasittava lukukokemus. En edes pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä, en saanut niistä mitään otetta. En voinut oikein sympatisoida Helmerin vaimoakaan, kun en tajunnut sitä pidättyvyyttä, millä hän miehensä pikku seikkailuun suhtautua. Melkoista ajanhukkaa koko kirjan lukeminen. Tämä oli vielä saanut jonkun Tanskan akatemian suurpalkinnon... No joo, pistän tämän kiertoon lähipäivinä, kun kerran tulin tämän bookcrossingiin rekisteröineeksi. Toivottavasti joku muu saa tästä enemmän irti kuin minä.

Jonathan Strange & herra Norrell

(Jonathan Strange & Mr Norrell)
Susanna Clarke
WSOY 2005


On vuosi 1807, ja taikuus on kadonnut Englannista lopullisesti. Tai niin luultiin, kunnes salaperäinen herra Norrell taikoo talvisena aamuna Yorkin katedraalin kiviset patsaat puhumaan.

Magiaan syvällisesti perehtynyt herra Gilbert Norrell saa Lontoon seurapiirit kohisemaan muuttaessaan yhdessä palvelijansa Childermassin kanssa pääkaupunkiin. Itseoppinut ja syrjään vetäytyvä Norrell ei täysin hyväksy kykyjensä herättämää huomiota, mutta suostuu lopulta käyttämään magiaa koko kuningaskuntaa uhkaavaa vihollista vastaan. Sota Napoleonia vastaan on jatkunut jo vuosia.

Nuori herrasmies Jonathan Strange haluaa kehittää omia luontaisia taipumuksiaan magian alalla ja hakeutuu aluksi vastahakoisen Norrellin oppilaaksi. Kaksikko niittää pian taidoillaan runsaasti mainetta ja kunniaa. Selvästi lahjakas Strange ei kuitenkaan ymmärrä, miksi Norrell tahtoo pimittää kaiken tiedon, joka liittyy Englannin magian luojaan, kuuluisaan Raven Kingiin.

Ihmisenä syntyneen, mutta keijujen kasvattaman Raven Kingin aikoina magiaa ja ihmisjärkeä käytettiin sulassa sovussa, mutta legendaa varjostavat monet selvittämättömät kysymykset. Jonathan Strange on valmis tutkimaan Raven Kingin kohtaloa rohkeammin kuin herra Norrell, mutta pystyykö hän siihen ilman uhrauksia?

Jonathan Strange & herra Norrell kuljettaa lukijansa keskelle seikkailun, taikuuden ja fantasian juhlaa. Teos on Charles Dickensin ja Jane Austenin hengessä kirjoitettu lumoavan hauska lukuromaani, jossa magiikka ja mysteerit kukoistavat suurten historiallisten tapahtumien keskellä.


Vau. Tämänkaltaisesta fantasiasta minä tykkään. Fantasia on kietoutunut osaksi tavallista elämää niin saumattomasti, että tuntuu ettei muunlaista maailmaa voisi ollakaan. En ole vähääkään kiinnostunut tarinoista, jotka sijoittuvat täysin mielikuvituksellisiin maailmoihin. Tämähän oli siis kerrassaan loistelias. En pysty millään pistämään paremmiksi niitä kehuja, jotka kirjan takakanteen on painettu. Lähes kuukausi tätä lukiessa meni, viimeisen vuorokauden aikana luin viimeisen neljänneksen ja nyt on vähän pöllämystynyt olo. Kirjailija on kuulemma kirjoittanut tätä kymmenen vuotta enkä kyllä yhtään ihmettele. Liki kahdeksansataa sivuinen järkäle on kyllä niin viimeisen päälle hiottu. Jos kuitenkin jotain kritiikkiä esittäisin niin, tarina lähti ehkä hieman hitaasti liikkeelle, mutta imaisi kyllä sitten salakavalasti mukaansa. Jossakin keskivaiheilla oli myös pari kohtaa, jotka minusta olivat hieman puuduttavia eivätkä loppuratkaisun kannalta niin hirveän olennaisia, mutta tavallaan ymmärrän miksi ne olivat mukana. Vähän kyllä jäin myös miettimään nimihenkilöiden kohtaloa. Missasinko jotain tärkeää vai oliko tarinassa pienenpieni epäjohdonmukaisuus...? Unohdetaan kuitenkin ne negatiiviset seikat, koska tämä oli hieno, hieno tarina.

Guardianin arvio on erittäin paikkansapitävä. "Susanna Clarke keittää kokoon häikäilemättömän uskottavan rinnakkaisen historian (...) hän on hienostunut kirjoittaja (...) ihailtavan kekseliäs, jatkuvasti riemastuttava."

Narnian viimeinen taistelu

(The Last Battle)
C.S. Lewis


Narnian tarinoiden viimeinen osa kertoo nimensä mukaisesti Narnian viimeisestä taistelusta ja siitä miten Narnia loppui.


Niin tuli sitten Narnian tarinat kahlattua läpi. Tästä viimeisestä osasta huomaa taas selvästi kristinuskon piirteitä; maailman loppu ja viimeinen tuomio ovat läsnä. Ihan tämä oli ok, mutta ei mulla ole oikeastaan muuta sanottavaa. Mä luulen, että jos olisin lukenut tämän lapsena niin tämä olisi kenties ollut jotenkin lohdullinen, mutta nyt tämä oli vaan ihan ok. Tavallaan ihan kaunis kuolemanjälkeisen elämän vertauskuva, mutta ei muuta, ainakaan minulle henkilökohtaisesti.

Loppuyhteenvetona sanoisin, että jos olisin lukenut Narnian tarinat lapsena, olisin ehkä ollut vaikuttuneempi, mutta oli nämä tässäkin iässä ihan lukemisen arvoisia. Jos ei muuten niin ainakin yleissivistyksen kannalta. Narnian tarinat on sentään lastenkirjallisuuden klassikko. Kokonaisuutena lukukokemus jää plussan puolelle, vaikka välillä ei ehkä siltä tuntunutkaan. Nyt jätän Narnian hyvillä mielin taakse. Ne leffat voisin kyllä joskus vilkaista.

Hopeinen tuoli

(The Silver Chair)
C.S. Lewis


Tässä tarinassa etsitään kadonnutta prinssiä. Koulukiusattu Jill Pole (jonka sukunimi on viehkeästi käännetty Pölkyksi) saa Aslanilta tehtävän etsiä kadonnut prinssi Rilian, mukaan lähtee edellisestä tarinasta tuttu Eustace ja oppaaksi suistokainen nimeltä Rapanhapakko (ne nimet, ne nimet).


Mä itse asiassa tykkäsin tämän lukemisesta aika paljon. Tarinassa oli mukana sellainen huumoriaspekti, jota muissa tarinoissa en ole havainnut. Ja löysin koko tähänastisen kirjasarjan ehdottoman suosikkihahmoni; suistokainen Rapanhapakon. Näennäisen negatiivisuuden ja pelkuruuden takana rohkea ja pessimistisellä tavalla optimistinen hahmo. Ihan mahtava. Sarkasmi on aina jees. Tykkäsin myös Jillistä ja Eustacesta kummastakin enemmän kuin Pevensien lapsista yhteensä. Minusta Jill ja Eustace ovat jotenkin paljon kiinnostavampia kuin Pevensiet; Peter, Susan, Edmund ja Lucy. Tämä tarina sijoittuu ehdottomasti korkealle jos pitää suosikki valita. Nyt vaan viimeisen tarinan kimppuun.

Kaspianin matka maailman ääriin

(The Voyage of The Dawn Treader)
C.S. Lewis


Tässä tarinassa Kaspian, Edmund ja Lucy sekä Lucyn ja Edmundin serkku Eustace matkustavat maailman ääriin. Matkan varrella he kohtaavat erinäisiä seikkailuja, tai haaste on ehkä parempi sana.


Viisi takana, kaksi edessä. Minusta tämä oli ihan hyvä, pidän ilmeisesti joka toisesta sarjan tarinasta. Yleensä niistä missä Aslan ei ole niin vallitsevassa roolissa, no okei oli se mukana tässäkin, mutta se ei ärsyttänyt niin paljon. Oli tässä ihan kivoja juttuja, mutta ei siitä kyllä pääse mihinkään, että aika lapsellinen meininki näissä tarinoissa on. Ja nyt mun tekee mieli vinoilla itselleni, on kuitenkin lastenkirjoista kyse. Ajattelin asettaa tavoitteeksi, että kaksi viimeistä tarinaa on luettu ensi viikon loppuun mennessä, niin pääsen lopulta eroon sarjasta ja voin lukea jotain muuta.

Prinssi Kaspian

(Prince Caspian)
C.S. Lewis

Tämä tarina kertoo siitä, miten Narnian laillinen kuningas prinssi Kaspian nousee valtaistuimelle, joka hänelle kuuluu. Apuna Kaspianilla on Peter, Susan, Edmund ja Lucy. Ja tietysti Aslan, tuo kaikkivoipa leijona.


Mä olen oikeasti aika kyllästynyt näihin Narnian tarinoihin. Tällaiseen fantasiamuotoon puettu kristillinen sanoma ei vaan vetoa minuun. Piste.

Hevonen ja poika

(The Horse and His Boy)
C.S. Lewis

Tämä tarina kertoo pojan nimeltä Sastra matkasta kaukaisesta Kalormenista Narniaan. Matkalla sattuu ja tapahtuu ja lopulta Sastra löytää kohtalonsa. Tapahtumapaikka ei missään vaiheessa varsinaisesti ole Narnia, mutta siitä kyllä puhutaan koko ajan.

Taisin tuon edellisen postauksen kohdalla valitella, että olen kahden kirjan jälkeen kyllästynyt Narnian tarinoihin. Nyt pitää näköjään perua puheitaan. Tästä tuli nyt näistä kolmesta luetusta mun suosikkini. Ei ihan niin lapsellinen kuin aiemmat vaikka tässäkin oli puhuvia hevosia, joihin harvemmin törmää aikuisten kirjallisuudessa, tai ainakin minä törmään harvemmin. Mun mielestä tämä oli jotenkin syvällisempi ja vakavampi kuin aiemmat osat. Tykkäsin. Siinäpä se.

Velho ja leijona

(The Lion the Witch and the Wardrobe)
C.S. Lewis

Peter, Susan, Edmund ja Lucy löytävät tien Narniaan, no okei Lucy löytää, kunnia sille, jolle kunnia kuuluu. Ja sitten on hyvän ja pahan välistä taistelua ja niin edelleen, en viitsi puuttua juoneen enempää.

Wikipedia tiesi kertoa, että tämä tarina kertoo ristiinanaulitsemisesta ja ylösnousemuksesta ja yhteys on kyllä helppo huomata, jos on yhtään perillä kristinuskosta. Muita viitteitä kristinuskoon oli sitten viittaukset lapsiin Aadamin poikina ja Eevan tyttärinä. Minua se totta puhuen vähän häiritsi. Miksi ei voinut vain puhua ihmisistä? Kai tämäkin riippuu omasta elämänkatsomuksesta, en ole millään muotoa uskonnollinen ja lisäksi tämä on kirjoitettu lähemmäs 60 vuotta sitten, joten ajat ovat muuttuneet. Toinen juttu mikä myös vähän häiritsi oli se hieman opettavainen ja holhoava sävy mikä välillä tuli esiin. Väännettiin asiat rautalangasta... Olen varmaan vähintään 15 vuotta kohdeyleisöä vanhempi, joten ehkä se johtuu siitä ja aikojen muuttumisesta. Vähänkö viiltävä analyysi tästäkin tuli... Joo tarina jatkuu, mutta mitä ihmettä jatko-osissa sitten tapahtuu? Olen lukenut kaksi osaa ja minusta koko Narnia on jo nyt jotenkin passé. En minä tätä sarjaa voi kuitenkaan kesken jättää kun olen sen aloittanut.

Taikurin sisarenpoika

(The Magician's Nephew)
C.S. Lewis

Minä haluan yleensä lukea saman kirjailijan kirjat julkaisujärjestyksessä, mutta tämän Narnia-tarinat sarjan kohdalla teen poikkeuksen, kun kirjailija kerran halusi, että nämä luetaan tietyssä järjestyksessä. Tämä oli ilmeisesti julkaisujärjestyksessä kuudes, mutta kirjailijan mielestä pitää lukea ensimmäisenä. Sinänsä ihan järkeenkäyvää, kun tämä kerran kertoo Narnian perustamisesta. Ja siinä kaikki mitä aion juonesta sanoa.

En tiedä miten haltioissani olisin ollut, jos olisin tämän lapsena lukenut, mutta näin aikuisena sanon, että ihan kiva. Tätä oli ihan mukava lukea iltaisin sängyssä ennen nukkumaan menoa viemään ajatukset pois kaikesta opiskeluihin liittyvästä hässäkästä, mutta muuten tämä ei mitään suurempaa vaikutusta tehnyt. Ei ole oikein mitään sanottavaa. Jatkan seuraavaksi Velhon ja leijonan parissa.

Narnia

C.S. Lewisin (1898-1963) Narnia -sarja on englantilaisen fantasiakirjallisuuden ylittämätön klassikko.

Narnian tuhansien tarinoiden valtakuntaa asuttavat faunit, kentaurit, jättiläiset ja puhuvat eläimet - ja sitä hallitsee salaperäinen leijona Aslan. Tähän maailmaan Lucy sisaruksineen löytää tien lumotusta vaatekaapista.

Ajattelin, että onnistuttuani jotenkin sivuuttamaan Narnian tarinat lapsuudessani ja nuoruudessani voisin ne nyt lukea, kun neljännesvuosisata uhkaa tulla täyteen muutaman viikon päästä.


Tämä nide sisältää kaikki tarinat kronologisessa järjestyksessä eli siinä, jossa kirjailija itse halusi ne luettavan ja ovat siis:

• Taikurin sisarenpoika
• Velho ja leijona
• Hevonen ja poika
• Prinssi Kaspian
• Kaspianin matka maailman ääriin
• Hopeinen tuoli
• Narnian viimeinen taistelu
  

Taikurin sisarenpoika on tällä hetkellä menossa ja luultavasti saan sen luettua loppuun huomenna.

Morriganin risti

(Morrigan's Cross)
Nora Roberts
Gummerus 2007

Mahtava irlantilaisvelho Hoyt janoaa kostoa. Hurja vampyyrikuningatar Lilith on vietellyt hänen veljensä Cianin. Hoyt matkustaa 1100-luvulta omaan aikaamme, jossa hän kohtaa vampyyriksi muuttuneen Cianin, kipakan wicca-noita Glennan sekä vampyyrinmetsästäjä Blairin. Nelikko joutuu yhdistämään voimansa, sillä Lilithin kokoama pimeyden armeija aikoo orjuuttaa koko ihmiskunnan. Glennan ja Hoytin välinen tunteen roihu ei ole Cianin mieleen. Kun joukkoon liittyy arvoituksellinen kelttiläisprinsessa Moira serkkunsa Larkinin kanssa, nousevat ryhmän sisäiset jännitteet huippuunsa. Lilith näyttää voittaneen sodan ennen kuin yhtäkään taistelua on käyty...


Taattua Nora Roberts -laatua with a little twist. Tykkäsin. Nora Roberts se osaa sitten sujuvan dialogin ja tarinankulun. Erinomaista viihdettä. Tämä fantasialisä oli kiva vaikka en noin yleensä fantasiasta ole kauheasti perustanut. Kiinnostaa kovasti tietää miten tarina jatkuu. Cian oli mielenkiintoinen hahmo ja haluan tietää mitä hänestä vielä paljastuu. Toinen josta haluan tietää lisää on Moira. Olen muuten aika varma, että romantiikka vielä virisee tiettyjen henkilöiden välillä. Saa nähdä miten käy, kun saan jatko-osat käsiini. Ai niin, kirja saa kovasti lisäpisteitä viitteistään kelttimytologiaan ja siitä, että sijoittuu suurimmaksi osaksi Irlantiin.

Breakfast at Tiffany's

Breakfast at Tiffany's
Truman Capote
Abacus

Miss Holiday Golightly, Travelling

Holly Golightly, glittering socialite traveller, generally upwards, sometimes sideways and once in a while down. She's up all night drinking cocktails and breaking hearts. She's shoplifter, a delight, a drifter, a tease. She hasn't got a past. She doesn't want to belong to anything or anyone. Not to 'Rusty' Trawler, the blue-chinned, cuff-shooting millionaire man about women about town. Not to Salvatore 'Sally' Tomato, the Mafia sugar-daddy doing life in Sing Sing. Not to a starving writer. Not even to her one-eyed rag-bag pirate of a cat. One day Holly might find somewhere she belongs. Until then she's travelling.

BREAKFAST AT TIFFANY'S is Truman Capote's most lucid and sparkling work. Published with thee exceptional short stories - HOUSE OF FLOWERS, A DIAMOND GUITAR and A CHRISTMAS MEMORY - it is athe finest example of the flawless style and glittering wit of Capote's earlier writing.


Takana ehkä painajaismaisin kuukausi opintojen suhteen, joten eipä ole juuri jäänyt aikaa lukea romskuja. Kevät ei tule varmaan muutenkaan olemaan kaikkein suotuisinta aikaa lukea, kun pitäisi aloitella gradua. You have been warned. No tahkosin tätä tosiaan kuukauden päivät ja vaikka luin englanniksi, niin melkoisen onneton suoritus, kun sivuja oli vain 157. Luen kyllä suhteellisen sujuvasti englantia ja käytännössä luen kaiken opintoihin liittyvän kirjallisuuden englanniksi, koska sitä ei vaan ole suomeksi saatavilla. Ongelma ei siis ole siinä, etä ymmärtäisin englantia huonosti. En lue kovin paljon kaunokirjallisuutta englanniksi syystä, että haluan ymmärtää tekstin sanasta sanaan, ja tämä taas johtaa siihen, että minun on pakko pitää sanakirjaa vieressä, jotta voin tarkastaa sieltä sanoja ja ilmaisuja, joita en ymmärrä. Sanakirjan selaaminen taas hidastaa vauhtia melkoisesti. Toinen syy miksi en lue paljon kaunokirjallisuutta englanniksi on se, että tekstiin pitää keskittyä ihan eri tavalla kuin suomenkieliseen tekstiin, ja haluan tehdä sen ajan kanssa. Haluan leikitellä kielellä mielessäni ja nautiskella siitä. Pidän todella englanninkielestä. Jossain mielessä jopa enemmän kuin äidinkielestäni. Mutta siis, minulla ei ole aikaa keksittyä englanninkieliseen tekstiin siinä määrin kuin haluaisin, joten luen aika vähän romskuja englanniksi. Opintoihin liittyvää kirjallisuutta lukiessa minulle on tärkeintä, että ymmärrän asian ytimen, mutta kaunokirjallisuudesta haluan nautiskella.

Okei mennään nyt sitten itse kirjaan. Aamiainen Tiffanylla on varmaan suunnilleen kaikille tuttu, jos ei kirjana niin ainakin elokuvana. Itse katsoin sen viime syksynä ja Audrey Hepburn on niin ihana. Sivuhuomautuksena, oli muuten todella vaikeaa löytää kirjan kannesta kuvaa ilman miljoonia Audrey Hepburn kuvia. Tuo kuva ei edes ole lukemani painoksen kannessa ollut kuva, mutta eipä sillä kai niin väliä. Elokuva noudatteli aika hyvin kirjan juonta, mutta kirja on vähemmän romanttinen ja kirjan Holly Golightly on jotenkin synkempi kuin elokuvan. Holly Golightlyn persoona on ilman muuta kirjan vangitsevin osa. Tarina itsessään on melko pinnallinen, mutta Holly on monimutkainen olento. Aika vaikea sanoa mitään tästä. Lukukokemus kärsi siitä, kun lukeminen oli niin hidasta. Joka tapauksessa pidin tästä ja kolmesta novellista, jotka myös sisältyivät kirjaan. Voisin lukea Capotea myöhemminkin.

Plumfieldin pojat (ja mitä heistä tuli)

(Jo's Boys)
Louisa M. Alcott
WSOY 1986


Tähänkään ei ole kannen kuvaa tarjolla saati sitten takakannen tekstiä. Jatkaa siitä mihin Pikku miehiä jäi. Tai jos tarkkoja ollaan niin kymmenen vuotta ihmiset ovat tässä välissä vanhenneet ja Plumfieldin poikakoulu on muuttunut jatko-opistoksi (en oikein tiedä minkätasoinen oppilaitos se nykyisillä stantardeilla olisi, toisen asteen oppilaitos?). Opiskelijoina on sekä nuoria neitoja että nuoria miehiä ja koulu on laajentunut huomattavasti. Lisäksi sisarukset perheineen asuvat nyt kaikki opiston tiluksilla. Tässä siis seurataan jo Pikku miehistä tuttujen poikien (ja tyttöjen) aikuistumista ja rakastumisia jne.


Ärsyttävä ja naiivi kirja! Sinänsä ihan ok, mutta suomennos oli tehty lyhentäen ja siinä on yksi asia mitä en ymmärrä. Valittujen palojen kirjavaliot on kamalinta käännöskirjojen raiskausta mitä tiedän. En vaan ymmärrä, mitä järkeä on tehdä koko käännöstä jos siinä lyhennetään alkuperäisteosta. Tehdäänkö se säästösyistä vai mistä? Miksei voi kääntää sellaisenaan tai sitten ei ollenkaan? Pitäisi varmaan kysyä tästä asiasta ystävältäni, josta tulee kääntäjä... Harhauduin vähän sivupoluille, koska ei ollut tarkoitus ruveta kitisemään lyhentämisestä sinänsä vaan todeta, että minusta teksti oli melkoisen töksähtelevää ja pomppi asiasta toiseen malttamatta oikein keksittyä kunnolla mihinkään. Ja tästä syytän lyhentäen tehtyä käännöstä, koska en ole lukenut tätä alkuperäiskielellä. Jäi kyllä vähän pintapuoliseksi kuvaukseksi mitä kullekin tapahtui. Kirjan loppu, jossa kirjan oikeasti mielenkiintoisimman henkilön kohtalo sai syvällä minussa asuvan romantikon nyyhkimään pettymyksen kyyneliä viime yön tunteina, pilasi lopulta fiilikseni tämän kirjan suhteen. Siksi tuomitsen tämän sanoilla ärsyttävä ja naiivi. Piste.


Nyt olen sitten lukenut koko Marchin perheen tarinan alusta loppuun ja pitäisi kai kirjoittaa jonkinlaista mielipidettä sarjasta. No joo, jos haluaa paeta todellisuutta niin siihen tarkoitukseen nämä ovat ihan hyviä. Melkoisen imeliä ja opettavaisia. Naiiveja. Kai tämä sarja lopulta jäi ihan positiiviseksi lukukokemukseksi vaikka ei näistä mitään suosikkeja tullut. Vähän liian herttaisia ja vanhanaikaisia tavalla, joka ei niin vetoa minuun. Tekeekin mieli jo lukea jotain muuta. Sinänsä oli ihan hauskaa lukea lähes koko sarja yhteen menoon, koska näki jotenkin tarinan ja henkilöiden kehityksen kokonaisuutena paremmin.